Muisto kahden vuoden takaa

Eilen mun somekanavat muistutteli mulle kahden vuoden takaisesta kuvasta. Se on otettu mun entisessä kotikaupungissa, pari viikkoa ennen mun muuttoa Helsinkiin. Muistan, että mun olo oli hyvä, koska tuntui että mulla oli kivat vaatteet päällä ja iloitsin siitä että ulkona oli niin lämmintä ja keväistä ettei tarvinnut takkia. Mulla oli myös jotenkin tosi vahvasti tunne siitä, että näytän itseltäni. Ja tavallaan näytinkin.

Mulla on edelleen käytössä nuo samat vaatteet kuin tuossa kuvassa. Pidin noista silmälaseista, ja siilitukka nyt on aina kiva. Olen pukeutunut hyvin paljon sen tyylisesti kuin edelleenkin pukeudun, ja harvinaista on myös se, että musta on ylipäätään otettu kuva jossa näyn päästä varpaisiin ja jossa hymyilen, vaikka kuva on jonkun muun ottama. Toisaalta koen, että tässä kuvassa näkyy myös hirveästi epävarmuutta ja jännitystä, dysforiaa ja pelkoa moneen asiaan liittyen. Olin tuolloin tosi suuressa murroskohdassa omaa elämääni, ja moni asia tuntui ahdistavalta. En olisi halunnut puhua ääneen tai tavata uusia ihmisiä, koska dysforia oli niin valtavaa, ja mun voimavarat oli monilta osin tosi lopussa.

Ylläoleva kuva oli mulle kuitenkin tosi tärkeä. Koin oikeasti silloin, että olen matkallani jo pitkällä ja näytän itseltäni. Toisaalta odotin sitä hetkeä, kun pystyisin tapaamaan ihmisiä ja sanomaan että katsokaa nyt, tältä mä siis ihan oikeasti näytän. Nyt alkaa olla pikkuhiljaa vihdoin se hetki.

Tämä toinen kuva on otettu eilen. Testot on vaikuttaneet kehonmuotoon, parrankasvuun ja lisäksi moneen sellaiseen asiaan, jotka ei tässä kuvassa näy, kuten esimerkiksi ääneen. Testojen vaikutus on kuitenkin ehdottomasti myös suurelta osin henkinen, ja se mun mielestä tässä kuvassa erityisesti näkyy.

Tuntuu, että tässä eilen otetussa kuvassa on ihminen, jolla on hyvä olla itsessään. Asento on erilainen ja silmiin on syttynyt palo. En soisi kaikkea kunniaa tästä yksin testoille, vaikka niiden vaikutus ehdottomasti oikeasti onkin suurin; omalta tuntuva keho tekee ihmiselle ihmeitä. Koen kuitenkin myös, että olen kulkenut ihan valtavan pitkän matkan itseni kanssa, ja oppinut itsestäni hirveästi uutta. Olen oppinut olemaan itseni kanssa ja kuuntelemaan itseäni, arvostamaan itseäni ihan uudella tavalla. Vihdoin tuntuu, että voin suoda itselleni jotakin rauhaa ja luvan vain olla. Vihdoin alkaa tuntua siltä että olen olemassa.