Tänään musta tuntui ihan siltä että tahdon lähteä ulos ja napata kameran mukaan. Niimpä pumppasin ilmaa pyörän renkaisiin ja lähdin ajelemaan kameran kanssa. Ulkona oli kaunista, ja koska menomatka rantaan oli alamäkeä, niin oli ihanaa vaan ajaa ja nauttia lämpimästä viimasta. Tuntui ihan kesältä, tai ehkä nyt alkaa jo olla kesä.
Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä minne ajaisin ja minkälaisia kuvia ottaisin. Se usein onkin parasta. Paikalla oli muitakin ihmisiä, joten en kehdannut ihan kamalasti herättää huomiota kuvaushommillani, eikä mulla ollut edes jalustaa mukana, niin olin vähän sen varassa mitä mulla sattui olemaan (=pyörän tarakka ja kameralaukku). Kuvatkin on vähän sen mukaisia. Mutta ei se mitään.
Mä oon jo vuosien ajan tehnyt sitä että lähden vaan johonkin, otan kuvia ja kotona sitten teen niistä huomioita. Se on jotenkin tosi voimauttavaa. Vaikka se itse kuvaustilanne ei olisi kovin ihmeellinen, niin niistä kuvista kuitenkin näkyy läpi paljon asioita joita ei mitenkään tietoisesti itse tuo niihin kuviin. Siksi niiden ottaminen tuntuu musta kai niin tärkeältä. Esimerkiksi tämä allaoleva kuva kertoo aika paljon siitä väsymyksestä ja ahdistuksesta joka mua juuri nyt painaa. Mutta silti se on täynnä valoa, toivoa.
Jokaiseen vuodenaikaan kuuluu jotenkin ihan omanlaisensa valo. Näissä on ehdottomasti kevätvaloa, sellaista tosi kirkasta, niin kirkasta että se haalistaa värejä ja puhdistaa kaiken. Se on mun mielestä niin kaunista. Rakastan kyllä myös esimerkiksi syksyvaloa joka taas tuntuu vahvistavan kaikkia värejä. Ja mua.
Seuraavan kuvan itsestäni muokkasin ja laitan tähän ihan vain siksi, että siinä näkyy vähän mun parta! Oon siitä niin iloinen, se tuntuu niin hyvältä.
Mä tykkään ihan tosi paljon valokuvata, mutta mua harmittaa miten vähän kuvaan. Keväisin se kyllä aina vähän lisääntyy valon määrän kasvamisen myötä, mutta kaipaisin ihan hirveästi ihmisiä kuvattavaksi. Haluaisin valokuvata häitä ja ottaa hääkuvia, ylioppilaskuvia, rippikuvia, ihan mitä vaan. Tykkään kuvata lapsia, ja ihmisiä yleensäkin, mutta harmillisen vähän oon osannut hakeutua sellaisiin tilanteisiin joissa voisin kuvata. Itsensä kuvaaminen on kuitenkin ihan eri asia, ja silloin ei saa toteutettua niitä visioitaan vaan pitää jotenkin mennä sillä mitä sattuu olemaan. Tarkoitan siis sitä, että jos otan kuvan itsestäni, niin en ihan hirveästi pysty vaikuttamaan vaikkapa kuvan sommitteluun, tai en ainakaan niin paljon kuin haluaisin. Enkä mä itse vastaa yleensä sitä mitä kuvaani haluaisin.
Tämän blogin suhteen oon pyrkinyt pitämään vaatimustason itseäni kohtaan aika matalalla. Aikaisempaan blogiini en aikanaan olisi halunnut laittaa muita kuin kameralla otettuja kuvia, ja siksi hyödynsin tosi vähän kännykkäkuvia (jotka kuitenkin nykyään on ihan julkaisukelpoisia laadullisesti), ja sen takia oli aina kamala kynnys alkaa kirjoittamaan mistään, kun kuvat usein puuttui ja niitä ottaakseen olisi pitänyt kaivaa kamera esiin. Mulla on liian harvoin kamera nykyään mukana, myönnän sen, mutta kun on puhelin. Mutta tosiaan tämän blogin suhteen oon mennyt kuvauksellisesti aikalailla sieltä missä aita on matalin.
Ei mulla ollut sen kummempaa asiaa, kunhan tulin jakamaan kuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti