Tanssista

Tänään koulussa meillä oli tunnit, joita olin pelännyt koko kevään; kahdeksan tuntia tanssia joilla läsnäolo oli pakollista. Oon miettinyt koko kevään mitä mä tekisin, kehen mun pitäisi olla yhteydessä, ja päässä on vilissyt valtava määrä paniikin ja pelon sekoittamia ajatuksia. Oon tarttunut esimerkiksi siihen ettei mulle ole edes sopivaa pukuhuonetta jos sellaista tarvitsisin, binderi päällä ei voi tanssia (mutta ilman sitä en voi poistua kotoa), kehollisuus jo pelkkänä ajatuksenakin ahdistaa... Mietin minkä verran musta tuntuu sopivalta jakaa näin henkilökohtaisia asioita opettajalle, stressasin sitä kuinka monelle ihmiselle mun pitäisi avautua jos en osaisi ottaa oikeaan ihmiseen yhteyttä ensimmäisellä kerralla ja kuinka omia rajoja rikkovalta se voisi tuntua. Arvata saattaa että olin ehkä vähän hermoraunio tähän päivään mennessä. 

Loppujen lopuksi tunnit meni hyvin. Mulla on onneksi ihania ihmisiä omassa luokassani tukenani, ja ilman että mun edes itse tarvitsi tehdä mitään asian eteen, opettaja sai tiedon siitä että mä en pystyisi osallistumaan samalla tavalla kuin muut. Istuessani salin reunalla kukaan ei ihmetellyt, kukaan ei kysellyt. Tunnit päättyi monta tuntia aikaisemmin kuin piti, ja mä olin selvinnyt hengissä. 

Pelkäsinkö siis turhaan? Joitakin asioita ehkä joo, koska ne ei toteutuneetkaan, vaikka hyvin olisivat voineet toteutua. Toisaalta en, ja nyt mä selitän miksi. 

Ei mulla ole sellainen olo että voitin itseni. Mulla on sellainen olo että selvisin. Olin onnekas siinä että mulla oli joku joka raahasi mut tämän kokemuksen läpi ja sai mut selviämään siitä, itse en varmaan olisi pystynyt. Mua hävetti istua siellä salin reunalla vaikkei kukaan sitä kyseenalaistanutkaan, ja mä pidättelin itkua koko päivän. Musta tuntui että mun olisi pitänyt pyytää anteeksi ja selittää, mutta samalla mä en vaan mitenkään voinut tehdä sitä. 

Tein tunneilla muistiinpanoja. Kirjoitin ylös mitä tapahtui, koska tunneista pitää kirjoittaa koulua varten jälkikäteen, mutta enimmäkseen mä kirjoitin siitä mitä mun pään sisällä tapahtui ja mitä mä kävin läpi. Kirjoitin siitä miten mua hävettää, miten mua pelottaa, miten mua itkettää. Kirjoitin siitä miten tilanne etenee, siitä miltä musta tuntuu ja siitä että luulen ehkä selviäväni. Tajusin oikeesti isoja asioita. 

Mä oon harrastanut nuorempana balettia kolmetoista vuotta. Se on pitkä aika, varsinkin lapselle ja nuorelle. Baletin lisäksi mä tanssin kaikkea itämaisesta discotanssista nykytanssiin ja opiskelin vielä musiikkiteatteriakin puoli vuotta, minkä ansiosta pääsin rakastumaan esimerkiksi hiphopiin ja kokeilemaan vaikkapa afrikkalaista tanssia. Oon kokeillut vaikka mitä, jo kuutosluokalla olin koulun valinnaisilla tanssitunneilla. Baletti oli silti se mun juttu. Mä rakastin sitä, rakastin haasteita ja valoja ja klassista musiikkia, rakastin sitä että mä yritin viimeiseen asti ja sitä että mä näin sen miten itse opin ja kehityin. Kuuntelin sitä musiikkia, elin sitä oikeastaan, koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Suunittelin pukuja ja ihailin ihan hirveästi meidän balettikoulun taitavimpia tanssijoita. 16-vuotiaana mä vaan yhtäkkiä lopetin. Mulla olisi ollut balettitunti samana päivänä, mutta mä soitin äidille että mä en aio mennä enää. Soitin mun opettajalle, joka oli kulkenut mun rinnalla 3-vuotiaasta asti ja tiesi musta varmaan enemmän kuin mä itse, että mä en enää koskaan tule. Mikään ei auttanut, ei se että se sanoi että ne tarvitsee mua kevätnäytökseen eikä se että äiti ei uskonut koko juttua todeksi ja sitten kun uskoi niin yritti puhua mut palaamaan. Se oli ollut mun maailma, ja sen rikkoi joku. 

Vaikea nyt jälkikäteen on arvioida kovin tarkasti että mikä. Ehkä se oli pelko jostakin, ehkä se oli jotain kapinaa. Mä pelkäsin aina keväitä. Rakastin kevätnäytöksiä, sitä kun pääsin lavalle, siellä oli ne valot, musiikki, kuhina lavan takana ja kulisseissa, jännitys ja itsensä voittaminen, hetken loistaminen ja ylpeys. Mutta mä vihasin niitä pukuja. Ne oli kauniita, mutta musta tuntui tosi pahalta pukea ne päälleni. Inhosin omaa kehoani jo silloin, aina jo silloin, johtui se sitten mistä syystä hyvänsä. 

Baletti ei ikinä ollut mun juttu siksi että siinä sai käyttää kauniita pukuja. Eikä siksi että sai olla kevyt, kaunis ja esillä. Se oli mun juttu siksi että aina pystyi kehittymään, aina pystyi haastamaan itsensä. Se oli mulle voimaa, niin kevyeltä kuin se näyttääkin, se oli puhdasta voimaa. Se oli tahdonvoimaa nousta varpailleen vielä silloinkin kun tiesi että tossut riisuessa niistä vuotaisi verta. Enkä mä tanssinut mitenkään tosissaan, kävin kerran-kaksi viikossa tunneilla ja se oli mulle aina pelkkä harrastus. Ja vaikka mä en istunut mihinkään lokeroon sielläkään, niin mä sain tanssia. Vaikka muilla olisi ollut balettipuvut, mä sain mennä paikalle isossa miesten t-paidassa ja mustissa housuissa. Joskus mulla oli pipokin päässä. 

Voisin muistella varmaan vaikka kuinka paljon mun balettihistoriaa, koska se oli mulle tosi tärkeää ja rakasta. Ymmärsin tänään, etten mä koskaan jättänyt sille hyvästejä. En koskaan käsitellyt sitä että luovuin vajaa kymmenen vuotta sitten valtavasta osasta elämääni, jostakin jota oikeasti rakastin. Ehkä pelko jostain muusta tai ahdistus tai paha olo oli suurempi kuin se rakkaus, tai ehkä mun mieli vain sanoi mulle että mun täytyi tehdä tällainen uhraus, en tiedä. Mutta kun tänään kyyneleet hiipi mun silmänurkkaan heti kun ihmiset tanssi ja mä en voinut olla osa sitä, niin mä ymmärsin jollakin tapaa ensimmäistä kertaa miksi. 

Oon kirjoittanut päivällä vihkooni, että monesti prosessi tuntuu siltä että haluaisin vaan pariksi vuodeksi pistää koko elämäni tauolle ja odottaa että tää prosessi on ohi ja alkaa sitten elämään uudestaan. Usein totean kuitenkin, että eihän se ole mahdollista - ja ei se olekaan, kokonaan. Mutta tänään tajusin, että mähän teen niin koko ajan. Mä elän vähän niinkuin "sitten kun." Sitten kun prosessi on ohi niin mä voin taas tanssia. Ja mä aion. 

Tänään muhun silti oikeasti sattui kun mä näin että muut voi ja mä en. En pelännyt turhaan, vaikka asiat menikin paljon paremmin kuin ajattelin, käytännön tasolla. Mut autettiin yli kaikista niistä asioista mistä voi auttaa, kaikista käytännön asioista. Tää oli kuitenkin asia joka mun piti varmaan itse käydä läpi, vaikkei se helpolta tuntunutkaan. 

Jotta tämä postaus päättyisi vähän iloisemmin, niin alapuolella on taas yksi päivänpiristäjä. Sain tänään ihan yllättäen ihania pistokkaita, ja vaikka musta tuntuikin ettei mikään voi piristää mua tänään ja että kaikki on vaan huonosti, niin etenkin jälkikäteen osasin olla hurjan iloinen. Maailma on täynnä merkkejä siitä että mut nähdään.