Kuva minusta

En oikeastaan tiedä mistä kirjoittaisin, koska halusin vaan tulla jakamaan tämän kuvan. Eilen laitoin tämän myös Instagramiin (mistä jaoin sen jopa Facebookkiin), ja sen yhteyteen tekstin siitä miten dysforia näyttäytyy mun elämässä ja miten vaikealta musta tuntuu jos joku toinen ihminen ottaa musta kuvia. Mähän otan ja jaankin melko paljon kuvia itsestäni, mutta niiden katsominen on heti paljon vaikeampaa jos ne on jonkun muun ottamia, jopa silloin kun mä itse olen pyytänyt jotakuta ottamaan musta kuvan. 

Mua ei periaatteessa haittaa näkyä muiden ihmisten ottamissa valokuvissa. Mua ei haittaa jos mun kasvot ja nimi voidaan yhdistää, enkä nyt keksi yhtäkään sellaista tapahtumaa tai tilannetta joihin olisin osallistunut, joissa olisi mahdollisuus päätyä muiden valokuviin ja joissa mua olisi haitannut se että mut jotenkin yhdistettäisiin siihen tapahtumaan. Silti musta tuntuu tosi vaikealta jos joku muu ottaa musta valokuvia. Osittain ka siksi etten yleensä pidä siitä miltä näytän, mutta osittain myös siksi, että mä en jotenkin tahdo että muilla ihmisillä on musta todistusaineistoa tämän näköisenä. Musta tuntuu että mä olen niin kesken, ja että jos joku muu ottaa musta kuvan, niin se saa määritellä miltä mun on okei näyttää siinä kuvassa, ja vaikka se ei sitä mihinkään levittäisikään, niin sitlti se kuva tästä hetkestä on sitten olemassa. Mun arki on sitä että yritän unohtaa kehoni ja sen olemassaolon, ja jotenkin se että joku muu tekee sitä vaikkapa valokuvaamalla todelliseksi, rikkoo mua tosi paljon. 

En tietenkään voi tietää tuleeko mun ajatus muuttumaan korjausprosessin myötä siitä haluanko näkyä myös toisten ihmisten valokuvissa, ehkä. Tällä hetkellä mä kuitenkin olen jotenkin tosi herkkä sille miltä mä näytän ja minkä kuvan ihmiset musta saa. On paljon helpompaa pystyä itse kontrolloimaan sitä miltä kuvissa näyttää, jos ne on ottanut itse. Joskus itsekin otettujen kuvien näkeminen tekee pahaa. 

Ylläoleva kuva on kuitenkin jonkun muun kuin mun itseni ottama. Mulla oli jotenkin hyvä olla, oli niin kesäistä ja ulos pystyi lähtemään ilman takkia. Tuntui että näytin itseltäni, ja siksi pyysin tämän kuvankin ottamaan. Tuntuu että siinä näyn minä. Mä en vielä ehkä ole sitä mitä mä tahtoisin olla, en ole vielä siinä pisteessä että mun ois hyvä olla itseni ja kehoni kanssa, ahdistun usein ja paljon kehostani. Siitä huolimatta mä löydän itsestäni myös paljon turvaa ja toivoa. Mä luotan itseeni, siihen että mä vien tän asian eteenpäin, että mä toimin oman hyvinvointini eteen ja että mä jaksan ja pystyn. 

Muistin myös eilen tuota kuvaa katsoessani, että parin vuoden takaa mulla taitaa olla itsestäni hyvin samantyyppinen kuva. Sekin on otettu keväällä, mulla on siinä kivan keväinen olo ja seison samanlaisessa asennossa silloisen kotini edustalla. Kun sitten selailin, niin tajusin, että mulla on juuri tuossa samassa kohdassa otettu kuva kuin tämä eilinen kuva myös viime kesältä. Yhdistin ne kolme kuvaa, ja jotenkin se tuntui huikealta. En halua jakaa sitä kollaasia nyt täällä, mutta en voinut olla ajattelematta ja haaveilematta siitä, millaiset kuvat tuota sarjaa tulee jatkamaan vuoden, kahden tai kolmen päästä. Se tuntuu huikealta.