26 vuotta

Mulla on tänään synttärit, täytin 26 vuotta. Sen takia ajattelin pysähtyä täällä blogissakin vähän miettimään mitä mun elämässä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Tasan vuosi sitten mun syntymäpäivänä otin tämän kuvan itsestäni: 

Muistan tuon päivän, tai viikonlopun. Mun äiti ja veli oli meillä kylässä entisessä kotikaupungissani Suomen toisella puolen. Käytiin syömässä ulkona ja haettiin vuokraamosta elokuva ja paljon karkkia. Se oli tosi hyvä viikonloppu. Sen jälkeen on tapahtunut ihan kauheasti, niin elämässä kuin prosessissakin. 

Vielä vuosi sitten syntymäpäivänäni mulla oli mun vanha nimi. Tänä vuonna on ollut ihanaa saada onnittelut omalla oikealla uudella nimellä. Muistan miettineeni jo viime vuoden alkusyksystä vanhana nimipäivänäni että onkohan mulla enää ensi vuonna tätä nimipäivää. Viime syksynä pohdin ihan valtavasti erilaisia nimivaihtoehtoja ja etsin itselleni sitä oikeaa nimeä. 

Joskus loka-marraskuussa väsähdin ihan kokonaan. En pystynyt olemaan töissä enkä hetkeen tekemään oikein mitään muutakaan. Jäin töistä sairaslomalle (niin, mä olin myös vuosi sitten vielä töissä eskarissa) ja samalla kun hain sairaslomaa, niin hain lääkäristä myös lähetteen transpolille. 

Loppuvuodesta muutin myös mun nimen, sain ekan ajan tammikuulle transpolille ja tuskailin juhlapukeutumista itsenäisyyspäiväjuhliin töihin. Asuin eri kaupungissa, olin parisuhteessa, opiskelin ja yritin jaksaa töissä. Tulin töissä kaapista koko työyhteisölle. Iloitsin joka kerta kun mua sanottiin Leimuksi ja vanha nimi alkoi tuntua vieraalta. Jouluna olin mummulassa ja se herätteli ajattelemaan jotenkin tosi paljon myös. 

Kevät toi mukanaan ihan hirveesti uutta. Tammikuussa mulla oli ensimmäinen aika transpolille. Kevään aikana vietin monta hetkeä Helsingissä, koko aika enemmän ja enemmän sen jälkeen kun helmikuun lopussa lopetin työt. Tuntui että tarvitsin ihan hirveästi omaa tilaa ja aikaa ajatella. Keväällä kävin läpi kaikki transpolin sairaanhoitajakäynnit ja prosessi tuntui siltä että se etenee ihan kivasti. En voinut enää kuvitellakaan että mua kutsuttaisiin jollain muulla nimellä kun Leimu, ja ahdisti se kun joskus joku kutsui kuitenkin. 

Keväällä tein paljon kouluhommia ja vietin aikaa myös kotona. Olin väsynyt ja ehkä vähän hukassa. Erottiin, ja tein päätöksen muuttaa Helsinkiin. Löysin asunnon, päätin muuttaa ja toukokuussa muutin. Se oli hurjaa. Tuntui että luovun vanhasta elämästä ja samaan aikaan hyppään johonkin uuteen ja tuntemattomaan. 

Kesä oli lopulta hyvä, vaikka kuumuus ahdistikin. Kävin transpolilla psykiatrin tapaamisessa ja varauduin odottamaan pitkään seuraavaa tapaamista. Prosessi alkoi itkettää, väsyttää ja turhauttaa, ja oikeestaan koko elämäkin. Olin kauhean onnellinen kodista, perheestä, ystävistä, koulusta ja oikeestaan vähän kaikesta, mutta silti ahdisti ja pelotti ja dysforia oli kamalaa. Tuli myös tieto siitä ettei muunsukupuolisuusdiagnoosilla saa hoitoja ja se romahdutti jotenkin mun uskon hetkeksi kaikkeen. 

Alla on kuva jonka otin itsestäni tänään. 

Tällä hetkellä mä teen harjoittelua paikkaan jossa viihdyn ihan uskomattoman hyvin, ja jossa mun on tosi hyvä olla. Viime viikolla oli läheistapaaminen transpolilla ja se pudotti ison taakan mun harteilta. Oon vaihtelevasti tosi väsynyt ja ahdistunut prosessista, itsestäni ja vähän kaikesta, mutta toisaalta oon myös onnellinen ja näen hirveästi valoa ja toivoa tulevassa. 

Tänään oon ollut erityisen onnellinen siitä että ihmiset on onnitelleet mua mun oikealla nimellä vaikka kyseessä ois joku sellainenkin tyyppi jonka kanssa en olisi tässä vuoden aikana edes jutellut. Siitä tulee tosi nähty olo. Samalla se saa tajuamaan miten lyhyessä ajassa on tapahtunut ihan hurjan paljon asioita. Tässä tapauksessa ja mun elämässä muutos on vain hyvästä, ja olen kiitollinen siitä että pikkuhiljaa kaikki muuttuu.