Näin toissayönä maailman ihanimman unen. Se oli niin ihana, että hetken mietin voinko edes kertoa siitä täällä ettei se vaan mene rikki. Tuntui kuitenkin tärkeältä jakaa se.
Unessa heräsin mastektomian jälkeen sairaalasta. Oon nähnyt paljon sellaisia unia, ja yleensä herään samalla oikeasti, tajuan että se oli unta ja itken pettymyksestä ja pahasta olosta. Nyt heräsin vaan unessa, tunnustelin mun rintakehää ja totesin että se on ihan sileä ja juuri sellainen kuin pitääkin.
Pääsin sairaalasta kotiin, tai johonkin paikkaan joka sitten ilmeisesti oli mun koti kuitenkin. Se oli omakotitalo ja sen ympärillä kasvoi paljon kaikkea vihreää. Ihan kuin olisi ollut ulkomailla, ne taloa ympäröivät kasvit oli kuin Suomessa sisällä pidettäviä viherkasveja ja kaikki oli niin kaunista.
Tajusin että olen yksin, siellä talossa ei ollut ketään muuta koska mähän olin sairaslomalla, muut ihmiset oli töissä. Kävelin ulos, hengitin raitista ilmaa. Binderin kanssa hengittäminen ei koskaan tunnu ihan täydeltä hengittämiseltä eikä elämä ihan täydeltä elämältä, mutta tuossa unessa mä vihdoin sain hengittää oikeasti, täysillä. Elämä oli alkamassa.
Kaikki oli niin rauhallista ja seesteistä ja mun oli vaan niin hyvä olla. Tunnustelin koko ajan rintakehää, nautin siitä ettei siinä ollut mitään ylimääräistä ja siitä että mä näytin itseltäni. Mietin voisinkohan raottaa jotain rintakehän ympärille kierrettyjä sidoksia vähän ja katsoa miltä niiden alla näyttää. Otin itsestäni selfien Instagramiin ja jaoin sen miten onnellinen olin.
Koko uni oli vaan haahuilua siinä hiljaisessa talossa ja sen ulkopuolella. Iloa, onnellisuutta ja euforiaa omasta kehosta.
Sitten mä heräsin. Luulin hetken että se oli ihan oikeasti totta, se tuntui niin todelta. Ja hyvältä, oikealta. Sitten menin paniikkiin, tunsin mun rintakehän ja sen että sille ei ollutkaan tapahtunut mitään. Petyin ja itkin.
Silti en voinut päästää siitä unesta irti koko päivänä, enkä vieläkään. Se oli maailman kaunein uni josta en ois koskaan tahtonut herätä. Tuntuu liian pelottavalta haaveilla siitä että se olisi vielä joskus totta.
Mutta vielä joskus se on totta. Ei ehkä se kasvien ympäröimä talo, mutta vielä tulee se päivä kun mä herään mastektomian jälkeen sairaalasta ja mun keho on valtavan askeleen enemmän mun, tai ehkä jopa kokonaan. Vielä tulee se valtava ilo, huolimatta kivuista tai sairaslomasta tai mistään, mutta se hetki kun mun rintakehässä ei kasva mitään ylimääräistä ja mun kehoon kuulumatonta.
Ja vielä tulee se hetki kun mä olen siellä sairaslomalla ja voin vaan vaikka maata sohvalla ja ottaa sen selfien Instagramiin ja jakaa kaikille sen onnellisuuden ja uskomattoman ihmetyksen siitä että mä oikeasti olen siinä pisteessä. Enkä mä keksi mitään mistä tällä hetkellä haaveilisin niin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti