Koneeseen kadonnut

Aika vaan kuluu enkä mä millään meinaa saada kirjoitetuksi tänne. Jotenkin mulla on tosi raskas olo koko ajan enkä meinaa jaksaa ajatella. Kirjoittaminen ehkä vaatisi ajattelua. 

Mulle kuuluu tavallaan ihan hyvää. Työharjoittelussa on tosi kivaa, oon nähnyt kavereita, oon käynyt kirkoissa, oon viettänyt aikaa kotona. Oon saanut koulujuttuja tehtyä melkein niin paljon kuin tarttisi. Koti tuntuu edelleen hyvältä, samoin harkkapaikka, Helsinki, opiskelu, ihmissuhteet. Elämä on rakentunut Helsinkiin paljon paremmin kuin koskaan uskalsin haaveilla. Samalla oon kuitenkin ihan loppu. 

Huomaan aina välillä että kaikki vaan on liikaa. Jostain tulee sellainen selittämätön ahdistus joka ei liity seuraavaan päivään tai tekemättömiin tehtäviin, se ei liity säröihin ihmissuhteissa tai pimenevään syksyyn. Se vaan on. Se liittyy prosessiin. 

Tai ehkä se liittyy siihen että kaikesta tästä ahdistuksesta, pelosta ja raskaasta taakasta huolimatta mun prosessi ei edes ole vielä alkanut, se oikea fyysinen sukupuolenkorjausprosessi. Ja mä olen silti sekaisin huolesta ja pelosta siitä että saanko edes diagnoosia. Mä oon ihan kauhean herkillä ja kärttyinen ja mua satuttaa kaikki väärät sanat tosi helposti. 

Välttelen lukemasta sukupuolivähemmistöihin kuuluvien Facebook-ryhmiä. Välttelen lukemasta aiheeseen liittyviä uutisia tai artikkeleita, hyviä ja positiivisiakin. Välttelen näkemästä liikaa prosessissa olevien ihmisten valokuvia. Musta on ihanaa että joku muu on saanut mitä tarvitsee, mutta samalla se sattuu aina vähän. 

Yritän muistaa, että vielä vuosi sitten ajattelin että jos joskus olen niin onnellisessa tilanteessa että olen edes uskaltanut hakeutua prosessiin ja mulla on prosessi mistä puhua, niin varmasti puhun ja kerron ja yritän pysyä positiivisena ja nauttia siitä että saan käydä sitä läpi. Nyt musta kuitenkin tuntuu että mä en jaksa puhua siitä ja mä en jaksaisi enää yhtään pelätä. En mä voi nauttia tästä matkasta ja pitää sitä tapana tutustua itseeni kun mun pitää koko ajan miettiä saanko edes oikeaa diagnoosia tai entä jos mun koko elämältä katoaakin pohja enkä kestä sitä. 

Oon viime aikoina kuunnellut paljon Apulannan biisiä Koneeseen kadonnut. Se tuntuu jotenkin ihan kipeän ja lohdullisen osuvalta. Laitan sanat tämän postauksen loppuun jos joku ei ole kuullut sitä. Myös Juha Tapio on tehnyt siitä kauniin version. Ehkä tämän biisin sanat kuvaa mulle jotenkin tätä koko systeemiä ja sitä miten musta tuntuu nyt, että vaikka mä joskus vielä pääsisinkin eteenpäin, saisin ne korjaushoidot mitä tarvitsisin, tulisin ihan oikeasti omaksi itsekseni myös ulkoisesti ja elämä tuntuisi kokonaiselta, niin silti tämä prosessi jättää muhun aivan varmasti jälkensä. Tuntuu rikkovalta että tuollainen systeemi on se joka päättää siitä mitä mulle tapahtuu, mitä saan ja en saa, ja tuntuu että mut täytyy rikkoa ennen kuin voin saada sen mitä tarvitsen. 

Koneeseen kadonnutta

ei voi takaisin saada

Kulutettu käytetty

ruokkimaan ympyrää

Luotettu ehkä liikaa

siihen että aika korjaa

se minkä vuoksi nähtiin

niin kovin paljon vaivaa

Että hajalle saatiin

Se mikä kauniiksi tarkoitettiin

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa

Maailman pisimmät tunnit

niiden otteeseen jää kiinni

Niitä kantaa loppuun asti

vaikka itse ei aina huomaa

Millainen on se taivas

jota ei löydetty koskaan

Olen kuullut paljon siitä

osan jopa omasta suustani

Voi niin pitkälle jaksaa

kun itsellensä vakuuttaa

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa

Joku meistä on onneton

palanut mutta tunnoton

katuva mutta uskoton

enemmän kuin rauhaton

Periaate on ehdoton

perustelu on aukoton

yhtälö ehkä mahdoton

Miten niin muka armoton?

Kipu kuolee huutamalla

alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon

siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

ettei mikään ole varmaa