Läheistapaaminen

Mulla oli tänään läheistapaaminen transpolilla, enkä oikein edes tiedä mitä alkaisin siitä kirjoittamaan. Tuntuu etten vielä ihan ole sisäistänyt itsekään koko tapaamista, mutta ehkä tämän postauksen kirjottaminen auttaa jotenkin mua itseäkin jäsentelemään sitä. Yhtäkään kuvaa mulla ei ikävä kyllä ole tältä päivältä (ja kuka nyt jaksaisi katsoa kuvia polille vievistä kylteistä aina uudelleen). 

Pyysin siis itse että mulle järjestettäisiin läheistapaaminen, vaikka sitä ei mitenkään mun prosessin etenemisen kannalta edellytettykään. Koin sen itse kuitenkin hyväksi ideaksi, koska ajattelin että sillä tavalla mun läheiset ihmiset saisi enemmän tietoa prosessista ja se muuttuisi myös heille jollakin tavalla todellisemmaksi. Paikalle pyysin mun vanhemmat, pikkuveljen ja hyvän ystävän jonka kanssa ollaan tunnettu päiväkodista saakka ja joka on enemmän kyllä kuin mun sisko. 

Läheistapaaminen jännitti mua aivan valtavasti. Olin ehkä jännittänyt sitä jo viikkoja itsekään sitä tajuamatta. Jotenkin mua hermostutti koko tilanne, ja onhan se vähän kuumottavaa kun samaan huoneeseen kokoontuu ne kaikki omat läheisimmät ihmiset, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä ja tarkoitus on puhua vain mun asioista. Ei tuntunut yhtään mulle omalta sellainen tilanne. 

Paikalla oli tosiaan mun itseni ja mun paikalle tuomien läheisten lisäksi sairaanhoitaja sekä sosiaalityöntekijä. Mun sairaanhoitaja vaihtui tässä alkukesästä, ja niinpä olin nähnyt tuon sairaanhoitajan vain kerran lyhyesti aikaisemmin eikä silloinkaan juuri puhuttu mun asioista. Sosiaalityöntekijää en ollut tavannut koskaan. Senkin puolesta tilanne oli ehkä siis vähän hassu, mentiin tapaamaan jopa mulle ihan vieraita ihmisiä. 

En muista jännittäneeni mitään transpolikäyntiä noin paljon. Ensimmäinen käynti ehkä vei vielä tehokkaammin yöunet ja jännitti eri tavalla, mutta tämänpäiväinen läheistapaaminen jännitti ja pelotti eri tavalla, se ehkä jotenkin ylettyi vielä henkilökohtaisemmalle tasolle. Toisaalta polikäynneissä oli myös muutaman kuukauden tauko ja voi olla että siksikin jännitti niin paljon. 

Mä en ole halunnut, enkä halua nytkään, kirjoittaa kauheasti yksittäisistä ihmisistä mun blogissa, siitä mitä kukakin on sanonut ja miten kukakin on esimerkiksi mun prosessiin liittyviä asioita käsitellyt, koska mun mielestä se on mun läheisten asia. Tuntuu silti, että jokaisella on ollut hyvin erilainen tapa reagoida ja käsitellä kaikkea, ja osalle esimerkiksi uuden nimen käyttäminen on ollut haastavampaa ja toisille on ollut helpompaa ymmärtää mistä tässä on kyse. Jollekin tämä ei ole ollut oikeastaan mikään juttu. 

Tänään tuolla tapaamisessa mua kosketti jotenkin erityisesti se että sain kuulla mun läheisimpien ihmisten ajatuksia ja tunteita jotenkin tosi neutraalilla maaperällä. Yllätyin siitä miten paljon munkin perheenjäsenet kuitenkin on näitä juttuja miettineet, miten niillä on huoli vaikka toimenpiteiden turvallisuudesta tai siitä miten mä jaksan jos en saakaan diagnoosia. Yllätyin siitä miten hyvin mun läheiset on ymmärtäneet sen kuka mä olen kun vihdoin olen avoimemmin alkanut heillekin siitä kertomaan ja yllätyin vaan siitä miten ihania ihmisiä mun elämässä on vaikka tavallaan sen jo tiesinkin. 

Kaikesta tästä voi siis ehkä päätellä että läheistapaaminen oli tosi hyvä kokemus. Mä sain kerrottua tosi paljon sitä mitä itse käyn läpi, miltä deadneimaaminen tai väärinsukupuolittaminen tuntuu, minkälainen mun sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti oikeasti on, miten toivon itseäni kohdeltavan. Sain kerrottua että kyllä mä ymmärrän ja yritän olla armollinen myös mun läheisille, mutta tuntuu että kun kaikesta puhuttiin ääneen niin kaikkien osapuolten on paljon helpompi olla toisiaan kohtaan sallivampia ja avoimempia. 

Koen että mun perheessä on aina oltu melko avoimia asioista. Siitä huolimatta mun on joskus vaikea puhua omista asioistani vanhemmilleni tai yhtään kenellekään. Tartten tosi paljon aikaa ja varmuutta siitä että toiset oikeasti haluaa kuulla ja ymmärtää mua ja etten joudu olemaan puolustuskannalla. Tänään tuo läheistapaamisaika antoi mulle sen turvallisen tilan puhua mun läheisten kanssa ihan oikeasti. Olin etukäteen ajatellut että hajoaminen ei haittaa, ja että voin puhua ihan kaikesta. Ja mä oikeastaan teinkin niin. 

Ihmisten elämäntilanteet on tosi erilaisia, ja kaikilla ei varmasti ole niin onnekasta asemaa kuin mulla että perhe on näinkin hyvin tukena. Siitä huolimatta suosittelen tällaisen mahdollisuuden käyttämistä  jos se yhtään mietityttää, siitä oli ainakin mulle tässä vaiheessa ihan huikeen paljon hyötyä. 

Mun perhe oli kiinnostunut ja kyseli muuten myös eri diagnooseilla saatavista hoidoista, ja tuntuihan se karulta kun sieltä kuuli että F64.8-diagnoosilla (muu sukupuoli-identiteetin häiriö) ei todellakaan tällä hetkellä saa mitään hoitoja. Toisaalta mun sydän sulaa kun ajattelen sitä miten mun isä totesi että eihän se diagnoosi mua taidakaan koskettaa, vaan se toinen (F64.0 eli transsukupuolisuus) ja oli huolissaan siitä miten pahalta tuntuu jos sitä diagnoosia ja sen seurauksena hoitoja ei saakaan. En mä osaa selittää miksi tää tuntui niin huikealta, mutta se vaan tuntui. 

Mun on juuri nyt paljon helpompi hengittää kuin moneen kuukauteen.