Oon viettänyt tämän viikon entisessä kotikaupungissani lähinnä koulujuttujen takia. Pääasiassa oon nauttinut ihmisten tapaamisesta, koulussa käymisestä ja tästä tutusta kaupungista. Samalla tämä viikko on herättänyt tosi paljon ajatuksia joista edes osan halusin nyt tulla tänne kirjottamaan.
Kun loppukeväästä muutin Helsinkiin, aistin heti jotenkin erilaisen ja avoimemman ilmapiirin. Mun oli yhtäkkiä helpompi hengittää ja tuntui että olen jotenkin enemmän turvassa ja vähemmän outo. Ehkä se johtuu suuremmasta kaupungista ja sen jossakin määrin suvaitsevammasta ilmapiiristä, moninaisemmista ihmisistä ympärillä, en tiedä. Mitään konkreettista esimerkkiä mulla ei ole siitä että Helsinki oikeastaan olisi jotenkin turvallisempi tai suvaitsevaisempi mulle vähemmistön edustajana, mutta kun palasin tänne vanhaan kotikaupunkiini niin huomasin, että heti palasi takaisin myös se olo että pitäisi ehkä jotenkin olla varovaisempi.
Moni turvallisuuskysymys kulminoituu tälläkin kertaa julkisiin vessoihin, niin hölmöä ja ärsyttävää kuin se onkin. Koulussa mun on ollut kamalan vaikea mennä sinne miesten vessaan, koska koulussa on samaan aikaan myös ne mun tutut luokkalaiset jotka sitä miesten vessaa käyttää, ja jotenkin kai pelkään sitä että heitä ihmetyttäisi kovasti törmätä muhun siellä samassa vessassa. Käytän yleensä inva-vessaa jos se on vapaana, mutta tällä viikolla oli tilanne kun se ei ollut vapaana vaikka hetken odottelin. Astelin sinne miesten vessaan - eikä mitään tapahtunutkaan. Niinkun ei yleensäkään.
Toisaalta huomasin, että mua jännitti. Entä jos vessassa olisi monta ihmistä kun tulen sieltä kopista ulos, entä jos joku niistä olisi tuttu, entä jos katsoisin jota kuta vahingossa silmiin. Vessasta poistuttuani jäin odottamaan kavereitani jotka käyttivät eri vessaa. Meidän tavanomaisen porukan lisäksi mukana oli yksi vähän mulle vieraampi tyyppi, ja hän ääneen ihmetteli kun en ollutkaan käyttänyt heidän kanssaan samaa vessaa. Se tuntui jotenkin oudolta. Siis ajatus naisten vessan käyttämisestä ja myös toisaalta siitä, että se ihminen ei osannut laskea yksi plus yksi, tai ehkä mä vaan luulin että juorut luokassa kulkisi nopeammin eteenpäin.
Kuten oon ennenkin maininnut, niin opiskelen sosiaalialaa. Jotenkin toivoisin, että juuri tällä alalla ihmisten moninaisuus ihan sen kaikissa ulottuvuuksissa otettaisiin huomioon. Ei pelkästään silloin harvoin kun käsitellään yksinomaan moninaisuutta, vaan jotenkin moninaisten ihmisten olemassaoloa tehtäisiin näkyväksi pienillä asioilla siellä täällä. Tällä viikolla jotenkin turhauduin ja petyin taas siihen, että kahden eri opettajan kahdessa eri case-pohjaisessa tehtävässä joka ikinen tehtävänanto perustui siihen stereotyyppisimpään normiin jonka saattaa keksiä. Miespuoliset loukkaantuvat mönkijä- tai rakennustyömaaonnettomuuksissa, naiset ovat yksinhuoltajia ja kaikissa perheissä on aina isä ja äiti. Se tuntuu usein tosi ulossulkevalta.
Välillä mun on vaikea edes katsoa telkkaria tai elokuvia. Tuntuu että niin moni ohjelma ja elokuva perustuu sille cis- ja hetero-oletukselle. Tuntuu että mulla ei ole jotenkin mitään tarttumapintaa. Tuntuu että olen entistä näkymättömämpi. Välillä mä yritän, ja pystynkin, mutta toisinaan sitten taas on vaikeaa nauttia mistään tuollaisesta joka on tarkoitettu huviksi, iloksi, rentoutumiskeinoksi, mutta joka jotenkin saa mut muistamaan entistä enemmän sen että mun elämässä asiat menee aivan eri tavalla. Ei kai meistä siis kukaan elä kuin elokuvaa, mutta kun elokuvissa tai tv-sarjoissa kenenkään sukupuoli tai rakkaussuhde ei ole lähelläkään sitä omaa elämää ja kokemusta, on tosi vaikea samaistua. Jos joku edustaakin vähemmistöä, se on yleesä se elokuvan kiintiöhomo tai joku vähän hauska sivuhahmo. On vaikeaa nauttia siitä kun katsoo kaikkea ikään kuin ulkopuolelta ja tietää, että mä en koskaan saa tuollaista elämää ja asemaa tässä maailmassa, tai kun mun kaltaisten ihmisten elämästä ei tehdä kauniita elokuvia.
Tänään käytiin katsomassa jääkiekkoa. Odotin sitä tosi paljon, jäähallissa on niin omalaatuinen tunnelma. Kesken ottelun tajusin, että mun täytyisi käydä vessassa. Ei varmaan mikään kamalan iso juttu suurimmalle osalle ihmisistä, mutta sellainen asia jota itse kyllä yritän välttää ihan viimeiseen asti julkisilla paikoilla. Ehkä etenkin jäähallissa silloin kun siellä on tuhansia muitakin ihmisiä. Jäähallissa ei ollut inva-vessaa. Tai no, oli, mutta se oli vaan yksi koppi siellä miesten vessassa. Naisten vessaan oli hurjan pitkä jono, en mä voinut ajatellakaan meneväni sinne, enhän mä ole käynyt naisten vessassa muutenkaan ikuisuuteen. Tuntuisi tosi kummalliselta ja hölmöltä mennä sinne. Miesten vessan jono oli lyhyempi, mutta sitäkin oli, ja huomasin kuinka mun sydän alkoi hakkaamaan kovempaa. Hammasta purren mä silti menin sinne jonoon. Loin katseen lattiaan, odotin ja pääsin vessakoppiin turvaan.
Uskalsin poistuessani pestä kädet. Olin helpottunut. Olin tehnyt sen, kukaan ei ollut sanonut mitään. Paitsi että kun astuin vessasta ulos, joku sinne menijä totesi kaverilleen että mitä, oliko tämä sittenkin naisten vessa. Karkasin paikalta niin äkkiä kun pystyin. Mun sydän oli hakannut kovaa jo valmiiksi, ja tajusin jälkikäteen miten peloissani olin. Siksi että mun piti päästä käymään vessassa, siksi että siellä jäähallissa, niin kuin monessa muussakaan paikassa, ei ollut yhtäkään sellaista vessaa joka olisi kaikille turvallinen ja avoin. Ei mulla ollut sellainen olo että olisin jotenkin voittaja tai tosi rohkea. Mua vaan tärisytti ja sydän hakkasi. Se miesten vessa on mulle oikea paikka, mutta silti mä pelkään aivan kamalasti kun mun pitää käydä siellä.
Tästä nyt tuli vaan tällainen pitkähkö avautuminen. Mutta ehkä tän kirjoituksen tarkoitus olikin vain kertoa miten moninaisille alueille elämässä ja arkisissa pienissä asioissa transsukupuolisuus ulottuu, mihin kaikkeen ja miten se vaikuttaa, vaikkei edes haluaisi että se vaikuttaa. Tiedostan kyllä, että elän juuri nyt tavallaan välivaihetta, että ehkä muutaman vuoden päästä mun ei enää tarvitse pelätä julkisia vessoja tai tuntea että binäärinen perhe-esimerkki ei voisi sisältää munkin kaltaisia ihmisiä. Tai ehkä mä siinä vaiheessa olen tarpeeksi minä, voimaantunut ja vahva, huomauttamaan epäkohdista ja tuomaan niitä esiin. Nyt mä en siihen pysty, koska mun kaikki voimat menee vaan selviytymiseen.
Moni asia joista mun täytyy selviytyä on pieniä ja arkisia; vessakäyntejä, koulupäiviä, väärinsukupuolittamisia, tahattomia ulossulkemisia. Mutta kun niitä on paljon ja joka päivä, ja sitä enemmän mitä enemmän toisten ihmisten kanssa olen tekemisissä, niin sitä enemmän elämä alkaa tuntumaan vaan temppuradalta, ja sitä enemmän ja nopeammin mä väsyn. Just nyt alan olla jo tosi väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti