Tänään oli toinen tapaaminen psykologin kanssa polilla. Tapaamisesta jäi tällä kertaa aika positiivinen fiilis, vaikka etukäteen hermostuttikin. Jotenkin mulla etukäteen oli ihan sellainen olo, että miten mä kestän tämän kun maanantainakin oli niin kamala ja sekava olo ja vielä ensi maanantaina pitäisi jaksaa tätä samaa. Onneksi tosiaan tämän päivän käynti oli jossakin määrin kevyempi kuin edellinen.
Palautin täyttämäni lomakkeet, mutta psykologi ei vielä keskittynyt lainkaan niihin, ja sitten alettiin keskustelemaan mun elämästä. Oikeastaan koko kaksituntinen aika kului siihen kun keskusteltiin mun psyykkisestä hyvinvoinnista aikavälillä syntymä ja nykyhetki. Paljon asiaa siis, joskin sitä samaa mitä polilla kyllä on käyty jo läpi. Tuntui välillä tosi vaikealta pysyä aiheessa, tai lähestyä omaa elämää nimenomaan psyykkisen hyvinvoinnin näkökulmasta, kun aloin koko ajan vaan kertomaan mitä milloinkin on tapahtunut. Toki sekin liittyy hyvinvointiin, mutta välillä yritin palauttaa mieleeni sen miksi sitä elämänkaarta nyt käytiin läpi. Kaiken kaikkiaan työskentely kyllä tuntui tosi samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä, paitsi että kuuntelijana oli eri ihminen ja omassa mielessä asiat oli jotenkin ehkä paljon jäsentyneempiä.
Mä oon koko ajan jotenkin tuntenut paljon stressiä siitä että mulla ei ole lapsuudesta mitään ns. selkeää transkokemusta. En ole koskaan 3-vuotiaana todennut että en oo tyttö tai ala-asteella ahdistunut siitä että tytöt ja pojat pistettiin eri jonoihin. Välillä oon miettinyt vähentääkö se jotenkin mun sukupuolikokemuksen uskottavuutta, ja tänään tuntuu että sain vähän rauhan sen kanssa sikäli, että psykologi tuntui jotenkin ottavan todesta mun kokemuksen itsestäni ja mulla oli tosi nähty olo.
Moni on myös sanonut, että transpolilla psykologin tehtävä olisi ehkä jos ei nyt kyseenalaistaa, niin kuitenkin olla antamatta hirveästi vastakaikua, ja että tapaamiset on voineet tuntua jotenkin kylmiltä tai tunteettomiltakin ja sitä kautta aika haastavilta. Mun kokemus tuon kohtaamani psykologin kanssa on tosi erilainen ja koen, että me ollaan ihan vastavuoroisesti keskustelu, hän on esittänyt kysymyksiä ja mä oon vastaillut, ja hän on kuitenkin kommentoinutkin mun sanomia asioita. Kuten aiemmin sanoinkin, niin psykologin varsinkin tämä toinen tapaaminen tuntui aika samanlaiselta kuin elämänkaarityöskentely sairaanhoitajan kanssa keväällä.
Vaikka oon puhunut samat asiat moneen kertaan, niin siitä huolimatta on raskasta käydä omaa elämää uudelleen ja uudelleen läpi. Välillä se tuntuu jo vaan saman asian jankkaamiselta, tuntuu että kaikkea mahdollista on etenkin viimeisen vuoden aikana jäsennellyt mielessään niin paljon ja puhunut siitä ettei oikein enää edes jaksaisi.
Tapaamisen lopulla päästiinkin keskustelemaan viimeisistä vuosista mun elämässä, ja siinä keskustelu keskittyi hyvin paljon sukupuoli-identiteettiin ja sen kehittymiseen tottakai. Mulla on verrattain aika vähän aikaa ollut sanoja kuvaamaan sitä mitä mä koen, vaikka koen silti että tämä kokemus sukupuolesta, kehoristiriidasta jne. on kyllä ollut siellä vaikkei mulla olekaan ollut sille sanoja. Jotenkin pidin tuon psykologin tyylistä siinä, että hän kertoi tosi suoraan miten asiat on. Rehellisesti, huolimatta siitä oliko hänen kertomansa asia varsinaisesti mulle hyvä vai huono juttu, ja samalla hän tuntui ymmärtävän tosi hyvin mitkä asiat voi tuntua pahalta. En oikein osaa selittää tätä, mutta jotenkin tuli sellainen olo että vihdoin joku polilla puhuu suoraan myös tavallaan ongelmakohdista tai sellaisista jotka meistä prosessia läpi käyvistä voi tuntua haasteellisilta. Ja sellainen olo mulle myös tuli, että mua ei vihdoin pidetä tyhmänä, vaan tiedostetaan se että juorut kulkee ja puskaradio toimii, ja sen takia on ihan ok puhua asioista suoraan. Aiemmin on ollut vähän sellainen olo että mulle välillä puhuttaisiin omista asioistani kuin lapselle.
Tapaamisen lopuksi keskusteltiin myös diagnoosiin liittyvistä asioista. Taas kerran multa kysyttiin, että olenhan tietoinen diagnostisista kriteereistä, lähinnä niihin liittyvistä aikarajoista siis. Sukupuolikokemuksenhan tulee olla ollut vakaa vähintään kaksi vuotta jotta diagnoosi (kumpi vain diagnoosi) voidaan asettaa. Oon koko ajan ollut tietoinen että tämä aikaraja on seikka joka saattaa viivästyttää mun prosessia, ja sanoin nytkin että oon tietoinen (mitäs menin itse olemaan ihan liian rehellinen silloin ekalla tapaamisella).
Yllätyksekseni kuitenkin tuo psykologi sanoi että hän näkisi asian niin, että tuohon transsukupuolisuusdiagnoosiin (f64.0), jota nyt siis ensisijaisesti tässä haen, tai siis haenkin pelkästään, ei se aikaraja aivan vielä täyty, mutta että hän näkisi mahdollisuutena että saisin muunsukupuolisuusdiagnoosin (f64.8) ilmeisesti ehkä nyt sitten tulevassa hoitoneuvottelussa joka on luultavasti tämän vuoden puolella tai ensi vuoden alussa. Hän sanoi, että ajattelee kyllä että f64.8-diagnoosi olisi aiheellista muuttaa f64.0-diagnoosiksi sitten kun se diagnostisten kriteereiden määrittämissä rajoissa on mahdollista (eli ilmeisesti sitten kun he polilla näkisivät että tuon diagnoosin kriteerit ovat täyttyneet kaksi vuotta, milloin se sitten ikinä olisikaan), ja että on hyvin yleistä että ihmisten kokemus omasta sukupuolestaan vahvistuu muunsukupuolisuuden kautta binäärimpään suuntaan ja hän ilmeisesti näki niin että mun kohdalla tilanne oli sama. Hoitoja olisi kuulemma mahdollista aloittaa alkuvuodesta jo muunsukupuolisuusdiagnoosilla.
Kaiken kaikkiaan kuulostaisi siis oikein hyvältä. Samalla on vähän skeptinen olo, koska en ole kuullut että kenellekään muulle olisi ehdoin tahdoin annettu väärä diagnoosi joka sitten olisi tarkoitus myöhemmin muuttaa. Jos se trans-diagnoosi kuitenkin nähtäisiin oikeaksi, niin miksei sitä oikeaa diagnoosia sitten tavallaan voisi antaa saman tien. Pitää olla aika varovainen siinä minkä diagnoosin "hyväksyy", tai ehkä varmistua siitä että se sitten todella takaa ne hoidot joita tarvitsen ja että sen muuttaminen myöhemmin olisi mahdollista.
Toin tapaamisen lopussa myös ilmi, että jos mulle se f64.8-diagnoosi asetettaisiin, niin hakisin siihen ehdottomasti muutosta riippumatta siitä takaako se mulle tarvitsemani hoidot vai ei. Siihen psykologi totesi, että pitää vielä tarkastella mun tilannetta, ja että hänhän ei voi ottaa kantaa diagnoosin asettamiseen, vaan sen päätöksen tekee loppukädessä lääkäri, mutta että hän ei sulkisi pois sitäkään mahdollisuutta että mulle se f64.0-diagnoosi voitaisiin asettaa. En siis nyt oikein itsekään tiedä mikä on tilanne, ja kaikki kuulosti vähän sekavalta. Mulla myös aina alkaa polikäyntien jälkeen koko loppupäivän kestävä päänsärky, ja se jo tekikin tuloaan siinä tapaamisen lopulla, joten tuntuu ettei oikein mikään jäänyt mieleen.
Kaiken kaikkiaan mulla on silti tosi positiivinen olo. Ensimmäistä kertaa joku antoi mulle polilla toivoa siitä että mun olisi oikeasti mahdollista saada sieltä diagnoosi. Edes se f64.8, mutta jopa f64.0, joka tietysti siis on se mihin nyt tähdätään. En uskalla oikein vieläkään ajatella elämää pidemmälle, siihen hetkeen kun esimerkiksi hoidot mulle mahdollistuisi, mutta tänään sain kuitenkin jonkun sellaisen toivonpilkahduksen siitä että mua on kuultu ja ymmärretty polilla, ja se kantaa nyt ainakin varmasti vähän aikaa!
PS: Postauksessa oleva kuva on se transpolitalo jossa siis joka kerta käyn. Alkaa kuvausaiheet loppua kesken kun siellä pitää ravata ja tuntuu että olen kaikkia vähänkään aiheeseen liittyviä kylttejä jo käyttänyt kuvituksena. Mutta poli on muuttamassa loppuvuodesta käsittääkseni Pasilaan, joten ehkä nyt oli hyvä hetki julkaista vielä tästä nykyisestä polista tällainen yleiskuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti