Tämän viikon teema voisikin olla transpolin psykologikäynnit, mulla nimittäin oli eilen (maanantaina) ensimmäinen psykologiaika, seuraava on perjantaina ja viimeinen tähän tietoon ensi maanantaina. Aika psykologitapaamistäyteinen viikko siis. Jokaiselle ajalle on varattu kaksi tuntia, mutta eilen käyntiin ei kyllä ainaskaan mennyt kahta tuntia, ja psykologi sanoikin, että on lähinnä varmuuden vuoksi varannut niin pitkät ajat.
(alla kuva kun olen lähdössä kotoa polille)
Psykologin tapaaminen jännitti, olihan hän taas uusi ihminen jota menin tapaamaan. Samalla olin ihan innoissani, onhan psykologin tapaamiset tavallaan viimeinen osa tutkimusjaksoa jos hoitoneuvottelua ei lasketa. Mun psykologin tapaaminen tosin alkoi melko ikävällä tavalla, ja se varjosti mun koko loppupäivää.
Psykologi oli ihan mukava, mentiin hänen huoneeseensa, ja hänellä oli iso nivaska papereita muovitaskussa jotka saisin ottaa kotiin mukaan täytettäväksi. Vilkaisin nopeasti papereita, ja kysyin miksi niissä lukee mun vanhat nimet. Pian sain huomata, että ne vanhat nimet luki varmaan kymmenessä eri paperissa. Psykologi kysyi eikö mun vanhat nimet olleetkaan mun nimet, mihin vastasin että ei, nimenvaihdoksen olen kyllä tehnyt melkein vuosi sitten ja polillakin ainaskin tähän saakka on ollut siitä tieto. Onhan mun nimenvaihdos astunut voimaan jo monta kuukautta ennen ensimmäistä käyntiä polilla.
Virhe varmaan johtui siitä, että hain aikanaan lähetteen vanhalla nimelläni. Korjasin kuitenkin tiedon polille heti kun pystyin, ja pitäisi sen käsittääkseni sinne automaattisestikin päivittyä (ainakin esim. pankkiin, koululle, terveyskeskukseen jne. se oli päivittynyt itsestään). Jossakin oli siis nyt sattunut virhe, ja joka paikassa luki mun vanhat nimet eikä psykologilla edes ollut tietoa mun oikeasta nimestä.
Vaikka ymmärsin ja ymmärrän, että vika ei ollut varsinaisesti kenenkään yksittäisen ihmisen, ja kaikista vähiten tuon psykologin jota olin tapaamassa, niin mulle tuli tosi paha olo. Mun vanhat nimet nyt vain aiheuttaa vähän sellaisen reaktion. Tuntui, että olisin ehkä tarvinnut hetken omaa hengittelyaikaa (ja hajoiluaikaa), mutta tajusin samalla itsekin, että jos siinä tilanteessa hajoan, niin en pysty tarpeeksi nopeasti enää kasaamaan itseäni jotta voitaisiin oikeasti alkaa käymään läpi niitä asioita joita tällä tapaamisella oli tarkoitus käsitellä.
En vieläkään ymmärrä miten, mutta jotenkin kasasin itseni. Vielä käynnin jälkeenkin mulla kuitenkin oli ihan hirveä olo, enimmäkseen tuosta nimiasiasta. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta vanhat nimet tuntuu vaan aivan kauhealta, ja olen siitä täälläkin toki ennen kirjoittanut. Tuo tilanne oli vielä niin yllättävä, jotenkin luulin kai että polilla olen turvassa deadneimaamiselta ja mut ainakin pyritään näkemään omana itsenäni. Psykologi kysyi olenko valmis ottamaan kaavakkeet kuitenkin vastaan deadnamella, ja oikeastaan en olisi ollut, mutta vastasin kuitenkin kyllä (sillä ehdolla että saan sotkea vanhat etunimet niistä), koska muuten olisi luultavasti heti kättelyssä pitänyt varata vielä yksi psykologiaika lisää. Jotenkin vaan nuo vanhat molemmat etunimet JA parillinen hetu samassa pienessä tarrassa kymmenen kertaa toistettuna tuntui olevan vähän liikaa.
Muuten tapaaminen meni ihan hyvin. Sain tosiaan ison nivaskan papereita täytettäväksi kotiin, ja täyttelinkin ne jo eilen illalla. Osa kysymyksistä herätti kyllä lähinnä hihitystä, mutta ehkä ihan hyvä niin (mun lemppari oli: "Hermostuisin kovasti, jos lentäisin lentokoneessa, ja siitä irtoaisi moottori." ja sitten piti sijoittaa itsensä janalle 1-9, täysin eri mieltä-samaa mieltä :D).
Tapaamisella käytiin psykologin kanssa hyvin paljon samoja asioita läpi kuin keväällä sairaanhoitajan kanssa. Enimmäkseen puhuttiin mun läheisistä ihmissuhteista nyt ja menneisyydessä, muutenkin ehkä jonkun verran menneisyydestä/lapsuudesta ja sitten hyvin lyhyesti sukupuolikokemuksesta tai siitä mitä hoitoja toivon saavani ja miksi olen polille ylipäätään hakeutunut. Lisäksi mun piti kuvailla sitä minkälainen ihminen itse olen, ja psykologi kyseli tarkentavia kysymyksiä tähän liittyen. Jonkin verran kerroin myös esim. dysforian ja sukupuoliristiriidan vaikutuksista mun arkielämään. Luulen, että näihin teemoihin (sukupuoli, identiteetti, kokemuksen kesto jne.) palataan vielä seuraavilla kerroilla.
Psykologi kirjoitti paljon ylös siitä mitä olen puhunut, ja hän sanoikin että kirjoittaa muistiin asioita, jotta voi kirjoittaa sitten lausunnot mahdollisimman paljon siten kuin itse olen ne sanoittanut. Näiden kolmen käynnin jälkeen noin parin viikon päästä on aika, jolloin pääsen vielä itse lukemaan hänen kirjauksensa ja kertomaan mielipiteeni niistä. Sen jälkeen edessä siintää hoitoneuvottelu, kuulemma hyvin luultavasti vielä tämän vuoden puolella.
Toin paljon ilmi omaa tarvettani F64.0- eli transsukupuolisuus-diagnoosille. Psykologi sanoi, että polilla ei ole tarvetta esittää muuta kuin mitä on saadakseen tietyn diagnoosin. Se tuntui vähän oudolta ja väheksyvältä, kun olin juuri ilmaissut sen mitä itse tarvitsen ja mitä olen. Koen siis ihan oikeasti, että tuo F64.0 on mulle oikeampi diagnoosi, vaikka aikaisemmin ajattelin että mulle on ihan sama kumman diagnoosin saan. Muunsukupuolisten hoitojen saamisen estäminen kuitenkin herätteli mua siihen että tuota diagnoosia mun olisi pitänyt alusta saakka tavoitella pelkästään.
Psykologi kertoi myös, että ensi vuonna transpolit alkavat tekemään tutkimusta muunsukupuolisten hoidoista, koska tällä hetkellähän hoitojen antamattomuutta perusteellaan tutkimusnäytön puutteella. Kuulemma juurikin tämän alkavan tutkimuksen perusteella olisi mahdollista antaa harkiten hoitoja myös muunsukupuolisille, jotta tutkimusnäyttöä saataisiin. Positiivinen uutinen tietysti sekin.
Pohdin itse, että jos saisin muunsukupuolisuusdiagnoosin ja mulle kerrottaisiin että saan sillä tarvitsemani hoidot, niin olisiko se mulle "riittävästi". Tulin siihen tulokseen, että se ei olisi oikein, vaan hakisin siitä huolimatta muutosta tuohon diagnoosiin. Tavallaan olen tosi helpottunut siitä että tiedän nyt mitä haen ja mulla on tosi selkeä olo, mutta samalla ahdistaa ja pelottaa tietysti se että en tule saamaan oikeaa diagnoosia kaiken sen takia mitä olen kevään aikana mennyt höpöttämään kun luulin ettei mun kokemus ja sen kertominen voisi jäsentyä ja vahvistua vielä tutkimusjakson aikanakin.
Jos nyt pitäisi jotenkin kasata tuota eilistä käyntiä, niin se tuntui tosi raskaalta vaikka kestikin vain reilun tunnin. Deadneimaaminen sai mut aivan pois tolaltani koko loppupäiväksi, ja sen takia on vähän hankala miettiä tuota käyntiä muuten ollenkaan. Vaikka aina ajattelen että tottahan olen puhunut tosi hyvin ja järkeviä käyntien aikana, niin kun astun ulos polilta niin tuntuu että pää nollaantuu ihan kokonaan enkä muista kunnolla enää mitään. Ja sama tuttu polipäänsärky alkaa aina kun pääsen sieltä pois. Tämä vielä uudestaan kaksi kertaa tulevan viikon sisällä, jee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti