sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Paniikkihäiriöstä

Muutama päivä sitten oli Maailman mielenterveyspäivä, ja ihmiset jakoi ihanan avoimesti omia tarinoitaan sosiaalisessa mediassa. Toki on tosi okei myös olla jakamatta asioita jotka ei oikeastaan kuulu kenellekään muulle, mutta mä koin jotenkin tosi voimauttavaksi sen kun sain lukea muiden tarinoita. En kuitenkaan itse kirjoittanut mitään, en jotenkin kokenut että mulla olisi kamalasti sanottavaa. 

Mulla ei ole koskaan ollut mitään varsinaista mielenterveysdiagnoosia. Ensimmäinen jonka sain oli viime kevään ensimmäisellä transpolin tutkimuskäynnillä kaikille lätkäistävä F64.9, määrittelemätön sukupuoli-identiteetin häiriö. Se ei varsinaisesti ole diagnoosi josta seuraisi mitään hoitoa, se on vain väliaikaisdiagnoosi joka toivottavasti muuttuu transsukupuolisuusdiagnoosiksi mahdollisimman pian. 


Se, että mulla ei ole mitään merkittyjä diagnooseja, ei tietenkään tarkoita sitä että mun mieli olisi aina ollut täysin terve tai että millekään hoidolle tai avulle ei koskaan olisi ollut tarvetta. Kesällä psykiatri tekikin mulle transpolilla suuren nivaskan erilaisia testejä, ja mä sain uuden diagnoosin; paniikkihäiriön. 

Tiesinhän mä että mulla se olisi, yllätyin vähän kun vihdoin sain diagnoosin täysin odottamattomana hetkenä, mutta oikeastaan olin aika iloinen. Mustaa valkoisella, en ollutkaan itse keksinyt asioita, tuntui että mun mielessä ja päässä tapahtuville vähän järjettömillekin asioille oli nyt joku selitys. 


Oon elänyt vuosikausia paniikkihäiriön kanssa, oikeastaan aina. Joskus on ollut tosi paljon vaikeampia jaksoja kuin nyt, esimerkiksi yläasteella, lukiossa ja vielä sen jälkeenkin. Paniikkihäiriö vaikeutti silloin mun elämää tosi paljon, mutta olin myös ehkä itse siinä kunnossa etten pystynyt, osannut tai halunnut hakea siihen apua. Hiljalleen mä kuitenkin opin elämään sen kanssa. Ehkä kasvoin ihmisenä muutenkin, esiintymisjännitys helpotti ja ymmärsin että pystyn monenlaisiin asioihin. Opin tunnistamaan sen tunteen kun paniikkikohtaus alkaa, ja opin ehkä myös luottamaan kanssaihmisiin sen verran, että usein luokassa, työpaikalla tai kotona oli aina joku turvallinen. Turvallisen ihmisen läsnäolo ennaltaehkäisi pahoja paniikkikohtauksia jonkin verran. 

Viimeisen vuoden aikana paniikkikohtaukset on kuitenkin taas alkaneet näyttäytymään mun elämässä. Ei onneksi mitenkään hirveän paljon tai invalidisoivasti, mutta näyttäytymään kuitenkin. Huomaan että saan olla varovaisempi. Esiintymistilanteet on aina olleet se pahin paniikin laukaiseva tekijä, ja samasta syystä mun paniikkikohtaukset usein edelleen alkaa. Esiintymistilanne voi mulle kuitenkin olla muutakin kuin esitelmän pitäminen luokan edessä. Se voi olla esittelykierros leirillä tai oman mielipiteen ääneen sanominen luokassa, esimerkiksi. 


Miten paniikkihäiriö nyt oikeastaan sitten liittyy transsukupuolisuuteen? Ei oikeastaan mitenkään. Mulla varmaan olisi paniikkihäiriö joka tapauksessa vaikken olisikaan transsukupuolinen. Olen kuitenkin huomannut, että dysforia lisää paniikkikohtausten määrää. Elämä toki on kuormittavampaa dysforian, väärinsukupuolittamisen pelon ja muiden sen kaltaisten asioiden kanssa, ja stressaantunut mieliala ainakin mun kohdalla nostaa myös paniikkikohtausten riskiä. Lisäksi esimerkiksi mun ääni, keho ja olemus aiheuttaa aivan valtavaa dysforiaa. Sen seurauksena esimerkiksi luokan eteen meneminen tuntuu mahdottomalta ja saa paniikkiin.

Aikaisemmin pystyin estämään paniikkikohtauksia ennalta tiedetyissä esiintymistilanteissa sillä että valmistauduin hyvin. Tiesin mistä puhuin, ja jos yhtäkkiä en tiennytkään, oli mulla niin hyvät muistiinpanot että suoraan paperista lukeminen riittäisi. Se kantoi mua pitkälle, ja sain paljon palautetta siitä että pärjään tosi hyvin ja osaan esiintyä oikein uskottavasti ja luontevasti. En vaan muistanut, enkä muista vieläkään, esiintymistilanteista jälkikäteen mitään, koska olen ollut niin kauhuissani. Ehkä sekin on jonkinnäköistä paniikkia, mutta sellaista joka ei aiheuta hengitysvaikeuksia, sietämätöntä pakokauhua tai sydämentykytyksiä niin paljon että tuntuu että kuolee. 


Pyrin edelleen käyttämään samoja selviytymiskeinoja kuin aikaisemminkin, mutta silti usein on sellainen olo että se ei meinaa riittää. Vaikka valmistuisin kuinka, vaikka kuinka tietäisin että pystyn, pärjään, osaan puhua tästä, niin se ei poista sitä että mun täytyy tässä kehossa mennä sinne luokan eteen ja puhua kaikkien kuullen tällä äänellä. Se ei poista sitä, että ihmiset voi mielessään ajatella, että tuo tyttö tuolla. Ja siksi musta tuntuu mahdottomalta selviytyä. 

Kuluneella viikolla meillä oli harjoittelun jälkeinen purkupäivä, paikalle sai tulla työelämän edustajia ja nuorempia opiskelijoita oman opiskelijaryhmän lisäksi, ihan vieraita ihmisiä siis. Mua pelotti valtavasti. Tiesin puhuvani aiheesta josta tiedän, josta pidän ja joka tuntuu tosi omalta. Tiesin että osaisin luultavasti vastata yleisöstä nouseviin kysymyksiin (ja osasinkin) ja tiesin että mulla olisi asia hallussa. Silti mua pelotti etukäteen aivan järkyttävän paljon. 

En muista mitään koko esityksestä, mutta siitä saadusta palautteesta päätellen se meni hyvin. Mulla on kuitenkin sen tunnin ajalta mielessäni vain musta aukko, muistikatkos. Muistan että korvissa humisi ja muistan missä kohtaa luokan edessä seisoin, ja muistan opettajan hymyn takarivistä, sellaisen tsemppikatseen. Mutta en mitään muuta. En muista miten olen puhunut, puhuinko liian nopeasti, mitä muut mun ryhmässä olleet kertoi eikä mulla ole mitään käsitystä ajan kulusta. 

Oon kiitollinen siitä että selvisin. Sain esityksen pidettyä, ilmeisesti puhuin ihan järkeviä. Silti, vaikka esitys olisi mennyt hyvinkin, mä en pääse yli siitä paniikin tunteesta. Vaikka mä näennäisesti en saa ihan oikeaa paniikkikohtausta, niin mun mielessä todella on muistikatkos niin esityksen ajalta kuin jonkin aikaa sen jälkeenkin. Vaikka kaikki olisi mennyt hyvin ja palaute olisi suoraan esityksen jälkeen ollut hyvää, mulla on aina epäonnistunut ja epämääräinen olo. 


Mä usein pyrin täydellisyyteen, pakotan itseni pystymään asioihin joihin en oikeastaan pystyisikään. En tiedä onko se järkevää, sillä se tuskin ainakaan parantaa mun mielenterveyttä. On harmi, että mun täytyy tehdä niin pärjätäkseni koulussa ja pystyäkseni esimerkiksi ammattini kautta myöhemmin auttamaan toisia samassa tilanteessa olevia. 


Tämän postauksen kuvat on mun juuri tuota kyseistä esitystä varten ottamaa kuvitusta josta tässä postauksessa puhuin. 

1 kommentti:

  1. Aika tehokkaasti kyllä dissoat nuissa esiintymistilanteissa. Itellä ei oo paniikkihäiriötä, mutta jonku sortin paniikkikohtauksia kyllä saan joskus. Varsinkin tilanteissa, joissa nään tai kohtaan epämiellyttäviä ihmisiä.

    VastaaPoista