Liikuntaa dysforian kanssa

...ja dysforian helpottamiseksi. 

Liikunta on aina ollut mulle vähän vaikea asia. En oo koskaan kokenut olevani liikunnallinen, vaikka olisin toivonut että olen. Jo lapsena muistan, että en pärjännyt koulun juoksutesteissä. Hiihtämisessä, luistelemisessa ja hippaleikeissä olin ihan ok, en kuitenkaan erityisen hyvä. Pallopelejä en koskaan ymmärtänyt enkä uskaltanut yrittää. Oon myös aina jotenkin kokenut ahdistavaksi sen että joku näkisi mut kun liikun, ihan lapsesta asti. On tuntunut että mun keho on este eikä mahdollisuus. 

Nyt kun (toivottavasti) diagnoosi ja lähetteet hoitoihin lähestyy, niin mun täytyisi pystyä pudottamaan mun painoa. Oikeastaan aika reilustikin. Se on kuitenkin tuntunut tosi vaikealta, koska liikunta ei vaan ole kuulunut mun elämään kovinkaan paljoa, ja mitä pahemmaksi dysforia on muuttunut, sitä vaikeammaksi on muuttunut myös liikkuminen. Luulisin että syön ihan suhteellisen terveellisesti, olen siis vegaani, ja syön enimmäkseen kuitenkin kotiruokaa ja melko harvoin pika- tai valmisruokaa. Ruokailurytmissä olisi kyllä parantamisen varaa, ja sitä yritän saada kuntoon, mutta se on mulle tosi vaikeaa. 

Melkein meidän talonnurkalta alkaa Keskuspuisto, ja oonkin nyt syksyllä yrittänyt käydä siellä lenkillä aina välillä. Yritykseksi se on lähinnä jäänytkin, mutta nyt viimeiset viikot oon käynyt lenkillä useamman kerran viikossa, välipäiviä on ollut vain pari. Ja voi että siitä tulee hyvä olo! Tai kyllähän mä sen tiesin, mutta jotenkin nyt mulle on korostunut sen hyvän olon merkitys. 

Mun on hyvin harvoin hyvä olla kehossani, ja vaikka oon kuullut monilta transihmsiltä että liikunta voi lievittää dysforiaa, niin en oo jotenkin kokenut sitä omaksi jutukseni. Mun on edelleen niin vaikea liikkua jos on pieninkään mahdollisuus siihen että joku näkee mut. Nyt oon kuitenkin löytänyt edes jonkun hyvän olon liikunnasta, ja yritän tosi kovasti pitää siitä kiinni. Tänään juoksin jo ihan hyvän matkaa lenkistä, ja se yllätti mut itsenikin ja tuntui tosi hyvältä!

Mikä tämän liikunnan harrastamisen mulle nyt sitten mahdollistaa, tai lähinnä mikä sitä helpottaa? Yksi suurimmista ongelmista mulle on ollut se, etten tiedä mitä laittaisin päälleni. Suurin ongelma on luonnollisestikin rintakehä, koska liikuntaa harrastaessa ei oikein voi bindata. Mä oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että käytän binderiä myös liikkuessani. En voi tietenkään suositella tätä kenellekään, mutta mun on melkein pakko jos mä tahdon liikkua. Eikä kyseessä siis todellakaan ole mun "arkibinderi" joka on oikeasti melko tiukka, vaan mulle liian suuri binderi jonka bindaustulos on sitten myös sen mukainen. Tämä liian suurikin binderi kuitenkin tasoittaa rintakehää huomattavasti enemmän kuin esim. urheilutopit, ja se helpottaa mua valtavasti. Ja nyt kun ulkona on jo kylmempi, niin myös takki piilottaa rintakehää aika hyvin ja se helpottaa mun oloa myös. 

Me asutaan tosiaan aivan Keskuspuiston kupeessa, ja siksi sinne on tuntunut helpolta lähteä. Mä oon tykännyt kävellä ja juosta pururadoilla, ne on kivan pehmoisia, mutkittelevia ja maastoltaan vaihtelevia. Pysyy mielenkiinto yllä. Yleensä kuuntelen musiikkia ja pelaan muumipeliä samalla kun olen lenkillä, jotenkin keskityn hengittämään sitä metsää mutta samalla saan huomioni kiinnitettyä myös muihin asioihin ja olen vähän omassa maailmassani. Aina lenkin lopuksi kävelen portaat kotiin, asutaan tosi korkealla ja siksi se on sellainen hyvä loppuspurtti aina lenkin päätteeksi. 

Oon ollut yllättynyt siitä, miten eri tavalla pääsen kosketuksiin oman kehoni kanssa kun liikun. Mulle lenkillä on tärkeää haastaa itseäni edes vähän. On tärkeää että tulee hiki, on tärkeää että haastan itseni jaksamaan vielä vähän sitten kun tuntuu etten oikeesti enää jaksa. Juoksen vielä yhden lyhtypylvään välin tai kävelen vielä yhden kerroksen rappusia. Maailman paras palkinto on päästä kotiin ja suihkuun, ja sen jälkeen on yleensä jotenkin parempi olo koko päivän. 

Ehkä mua siinä taustalla miellyttää jotenkin ajatus siitä että mä voin muokata mun kehoa. Siinä missä tatuoinnin ottaminen tai omaan ruokavaliooni vaikuttaminen saa mut tuntemaan positiivista kontrollin tunnetta kehoani ja elämääni kohtaan, niin liikunta kyllä ajaa ihan samaa asiaa. Mulla on vaan ollut taustalla niin paljon vaikeita ajatuksia, ja on vieläkin, siihen liittyen, että siksi sen aloittamiseen on ollut tosi valtava kynnys. 

Yritän myös pitää jotenkin terveen ajattelun tässä, vaikka mun tarkoitus on laihtua, niin yritän pistää sen ajatuksen sivuun ja keskittyä siihen miten liikunta tuntuisi musta mahdollisimman hyvältä. Vaikeaahan se on, ja en voi väittää etteikö myös se laihtuminen ole aika iso porkkana tässä hommassa.