Meinasin kirjoittaa, että en tiedä mistä johtuu se, että mun sisimpään on laskeutunut jonkinlainen rauha. Mutta kyllähän mä tiedän mistä se johtuu.
Se johtuu siitä, että mä olen vihdoin saamassa oman äänen. Siitä, että mun keho alkaa pikkuhiljaa vihdoin muokkautua sellaiseksi että mun on hyvä olla siinä. Siitä, että voin vihdoin suhtautua kehoonikin jotenkin armollisemmin, kun enää ei tarvitse taistella saadakseen hoitoja jotka takaa elämän. Tuntuu, että vihdoin on rauha, minussa ja elämässä.
Ei kai kukaan koskaan ole valmis, en minä ainakaan. Mutta silti joka päivä on vähän helpompi hengittää, nauraa, puhua ja elää. Joka päivä olen vähän lähempänä minua. Joka päivä pidän itsestäni vähän enemmän, ja tuntuu, että se kaikki on lähtemässä liikkeelle siitä, että olen suostunut solmimaan rauhan myös itseni kanssa.
Ei se aina pidä joka hetki tai edes joka päivä, mutta tuntuu, että sellainen elämän perusolotila on muuttunut pelosta, epätietoisuudesta, ahdistuksesta ja paniikista kohti jotakin armollista ja lempeämpää. Tuntuu ihan siltä kuin heräisin eloon ensimmäistä kertaa.
Olisi väärin kirjoittaa, että kärsin äänenmurroksesta, koska en mä kyllä siitä kärsi vaan nautin, mutta no... Näin äänenmurrosta läpikäyvänä mun kurkkuun kyllä sattuu joka päivä, etenkin jos puhun paljon. Siitä huolimatta en meinaa kyetä olemaan ollenkaan hiljaa, tuntuu että haluaisin vaan puhua koko ajan. Mulla on hirveästi asiaa, ja mä nautin siitä kun mulla on ääni joka tuntuu jo paljon enemmän omalta. Rintakehässä läikähtää joka kerta ilosta kun kohtaan tutun joka sanoo että ääni on muuttunut tai kun sanon kaupan kassalle "moi" ja kuulen oman, matalamman ääneni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti