27 vuotta

Tänään oli mun syntymäpäivä, 27. sellainen. Tavallaan iän lisääntyminen ei tunnu oikein miltään, 27 ei ole kovin paljoa enempää kuin 26. Paitsi että olen taas vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Toisaalta syntymäpäivät muuten on viime vuosina herättäneet paljon ajatuksia, koska elämässä on ollut niin suuria ja tärkeitä prosesseja sekä muutoksia. Oon pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta, viime vuoden syntymäpäivää, sitä edeltänyttä vuotta, ehkä elämää ylipäätäänkin. 

Oon pyrkinyt myös joka vuosi ottamaan kuvan itsestäni syntymäpäivänäni. Tai toki mä kuvaan itseäni aika paljon muutenkin, mutta oon halunnut tallentaa sellaisen jonkinlaisen "syntymäpäiväkuvan." Ajattelin, että jaan kolmen viimeisen vuoden kuvat täälläkin. 

Tämä ensimmäinen kuva on otettu siis vuonna 2017, silloin täytin 25 vuotta. En ollut vielä vaihtanut nimeäni, en ollut vielä hakenut edes lähetettä polille enkä osannut ajatella että joskus vielä uskaltautuisin polille saati sitten että saisin sieltä diagnoosin. Elämä oli jotenkin tosi erilaisessa tilanteessa kuin nyt, ja mun oli tosi vaikea ajatella mitä tulevaisuus toisi tullessaan. 

Vuonna 2018, eli vuosi sitten, täytin 26 vuotta. Asuin jo Helsingissä ja kävin läpi tutkimusjaksoa transpolilla. Olin vaihtanut nimeni ja ollut jo melkein vuoden Leimu, vietin siis ensimmäistä syntymäpäivääni Leimuna. Jännitin sitä, saisinko onnitteluja oikealla nimelläni. Viime vuonna odotin kovasti diagnoosia, mutta olin muuten aika loppu tutkimusjaksoon. Onneksi en tiennyt miten pitkä aika diagnoosin saamiseen vielä olisi. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että jos vuoden päästä syntymäpäivänäni mulla on diagnoosi ja olen testoilla, niin kaikki on aika hyvin. 

Ja tänään mä tosiaan sitten täytin 27 vuotta. Mulla on transsukupuolisuusdiagnoosi ja olen ollut testoilla reilut kolme viikkoa, ensi viikolla tulee täyteen kuukausi. Se tuntuu aika huikealta kun sitä näin pysähtyy miettimään. 

Sain tänään viettää mun syntymäpäivää ensin aamukirkossa ja sen jälkeen mun perheen sekä Samuelin kanssa. Käytiin syömässä ja jätskillä. Ilahduin mun äidin syntymäpäiväkortista; se näytti ihan sellaiselta minkä kenelle tahansa teinipojalle voisi antaa. Jotenkin tuntuu ihanalta, että äiti osaa ajatella tuollaisia asioita. Myös mun mummu soitti mulle ja kutsui mua ensimmäistä kertaa koskaan Leimuksi niin että mä kuulin. 

Haluan olla, ja olenkin, tosi kiitollinen. En oikein osaa edes tiivistää sanoiksi kaikkea sitä miltä musta tuntuu, mutta vihdoin on jotenkin sellainen olo että saan olla rauhassa. Mulla on testot, ja vaikken välillä malttaisikaan odottaa niiden tuomia muutoksia, niin ei se ole mitään verrattuna siihen epävarmuuteen joka hallitsi mun elämää niin diagnoosia kuin testojakin odottaessa. Mulla on ihania läheisiä, kaikki kutsuu mua Leimuksi, mä oon oikeasti jo tosi pitkällä tällä matkalla kohti omaa itseäni. En esimerkiksi tuolloin kaksi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan, että mun elämä olisi nyt näin. Näin hyvin, näin oikein, näin mun.