Parta!

Olipas hassua laittaa otsikkoon huutomerkki, mutta kun tämä koko aihe on sellainen että mua vaan hymyilyttää siitä puhuessani, niin jotenkin otsikonkin piti vastata sitä. Halusin siis ihan vain tulla kertomaan, että mulle on alkanut kasvaa parta, niin ihmeellistä ja outoa kuin se onkin. 

Ensimmäiseksi selvennykseksi haluan siis sanoa, että mä en käytä mitään hormoneja joista parrankasvu voisi aiheutua. Oon iän kaiken nyppinyt yksittäisiä leuan alle kasvaneita tummia ihokarvoja pois, mutta jotenkin viimeisen vuoden aikana oon ollut havaitsevinani että niitä on kasvanut vaan lisää ja lisää. Joululomalla mä sitten luovutin ja totesin että en nypi, ja sitten sainkin parin viikon päästä todeta että mulla on pieni parranalku. 

Tämä mun parta tosin on niin harva ja haituvainen, ettei sitä oikeasti ehkä edes hyvää hyvyyttään voi vielä sanoa parraksi. Toisaalta jos olisin napannut nämä kuvat salamalla, niin partakarvojen määrä olisi näyttänyt ainaskin tuplasti enemmältä näissä kuvissa. Ulkopuoliset on pikkuhiljaa alkaneet huomata että mulla on parta, esim. yksi lapsi töissä huomautti asiasta mulle alkuviikosta, aikuiset ei varmaan vaan kehtaa sanoa. 

Tammikuussa Transtukipisteellä käydessäni kysyin asiasta, ja vaikkei tästä nyt mitään tieteellistä näyttöä tai vastaavaa olekaan, niin kuulemma en ole ensimmäinen jolle näin on käynyt. Transtukipisteellä epäiltiin, että kyse on siitä että oman kehon hormonitoiminta voi jotenkin muuttua jo itsestään. Mä en jotenkin pitäisi sitä lainkaan ihmeenä jos miettii sitä miten voimakas ihmisen mieli osaa muutenkin olla. 

Miltä tämä parrankasvu sitten musta tuntuu? No hauskalta! Onhan se outoa, enkä mä koskaan ajatellut haluavani partaa. Aiemmin pohdin paljon sitä, että onko naamakarvat mulle semmoinen ehdoton deal breaker miksi en ehkä haluaisi aloittaa testoja sitten joskus, mutta nyt kun tässä on käynyt näin ilman että mä olen sitä itse voinut päättää, niin mulla on tosi hyvä olo. Tavallaan sellainen, että mun keho jotenkin edes yrittää olla mun puolella vaikka se onkin muuten monessa suhteessa tosi vääränlainen. Ja se tuntuu hyvältä ja on helpottanut monet kerrat mun oloa huomattavasti. 

Mä pitkään mietin viitsinkö tehdä blogiini tällaista postausta. Jotenkin kaikki omaan kehoon liittyvä, vaikka se olisi jotain positiivistakin, tuntuu tosi henkilökohtaiselta juuri nyt. Tai varmaan tuntuu aina, mutta jotenkin erityisesti juuri nyt kun näiden asioiden ja oman kehoristiriidan kanssa elää niin vahvasti ja ne on läsnä omissa ajatuksissa suunnilleen koko ajan. 

Sitten mä aattelin että tää on kuitenkin iloinen asia ja siksi mä haluan tulla jakamaan sen tänne. Ja toisaalta tämä blogi on vähän kuin mun (julkinen) prosessipäiväkirja, ehkä musta on kivaa sitten vuosien päästä nähdä milloin mitäkin mun elämässä on tapahtunut. 

Oli muuten tosi vaikea saada (julkaisukelpoisia) kuvia tuollaisesta säälittävästä parranalusta joka näyttää lähinnä epäsiistiltä ja hölmöltä. Nämä kaksi joihin päädyin oli ainoat joita kehtasin mitenkään käyttää. Ja nyt kun katson niitä, niin näyttää siltä että mulla ois leuan alla ehkä viis haituvaa, vaikka oikeesti niitä on kyllä paljon enemmän. :D