Tämä viikko on ollut jotenkin tosi hankala. En tiedä johtuuko se siitä että mulla on ollut koulupäiviä loppuviikosta ja olen niiden aikana ehtinyt ajattelemaan enemmän kuin silloin kun olen töissä, vai herättikö maanantain polikäynti kuitenkin enemmän ajatuksia ja tunteita kuin itse tiedostin. En halua että tästä tulee mitään supervalituspostausta, mutta jotenkin ajattelin että kun tämä viikko on ollut niin hankala, niin pystyisin samalla sen kautta helposti kertomaan miten sukupuoliristiriita mun elämään käytännössä vaikuttaa.
Mä en oikeastaan edes muista alkuviikkoa enää, tai siis maanantainhan mä olin vielä reissussa ja sen takia vapaapäivällä. Tiistaina tein yhden työpäivän josta en muista mitään ihmeellistä ja keskiviikkona mulla alkoi koulupäivät loppuviikoksi. Tykkään yleensä tosi paljon olla koulussa kun siellä saa viettää aikaa kavereiden kanssa, kuunnella yleensä melko kiinnostavaa opetusta ja syödä hyvää ruokaa rauhassa ruokalassa. Siellä on taukoja parin tunnin välein ja tauoillakin ehtii juttelemaan hyvin ja oikeasti viettämään aikaa. Jos ei jaksa keskittyä, niin siitä on vastuussa vain itselleen, joten koko aikaa ei ole pakko keskittyä ihan täysillä.
Nyt koulupäivät oli kuitenkin jotenkin vaikeita. Keskiviikkona meidän päivä alkoi lääkehoidolla. Muistan olleeni tosi väsynyt jo tiistaina ja taisin olla edelleen keskiviikkonakin, keskittyminen oli vaikeaa. Mulla oli pitkä neljän tunnin tauko kun olen saanut vapautuksen enkuntunneista ja tein lääkelaskuja ja muita tehtäviä sillä aikaa. Keskiviikko oli katkonainen ja rikkinäinen päivä, eikä siihen liittynyt mitään ihmeellistä. Oma sukupuoliristiriita tulee ehkä eniten esille vaikka siinä että mulle sopivia vessoja on koko kampuksella tasan kaksi ja kun hanketyöryhmään haetaan naisia niin mä en voi ilmottautua siihen, mutta vaikka siihen haettais miehiä niin en vois sillonkaan, ja jään tällasissa tilanteissa pohtimaan että hmm.
Torstai oli tosi raskas päivä. Aamulla meillä oli opetuksen aiheena moninaisuus, ja olin odottanut niitä tunteja kovasti, koska no... totta kai tämä on aiheena sellainen joka kiinnostaa ja joka mua koskettaa. Kurssin nimi on Moninaisuus ja monikulttuurisuus sosiaalialalla, ja nyt oli tosiaan käsittelyssä nimenomaan se moninaisuus. Mulle tuli kuitenkin lähinnä ahdistunut olo näillä tunneilla, ja se jäi harmittamaan tosi kovasti. Ei tullut sellainen olo että vähemmistöjä olisi ymmärretty tai yritetty kuulla, vaan ennemminkin sellainen olo että parempi kun olen vaan hiljaa.
Iltapäivällä meillä oli draamaa, ja se on jo tosi kaukana mun mukavuusalueelta muutenkin. Odotin tunteja vähän kauhulla, ja jälkikäteen pystyin toteamaan etten turhaan. Mä en oo koskaan pitänyt esiintymisestä tai esilläolosta, ja nyt tuntuu että se on entistä vaikeampaa kun itsestäkin tuntuu että oma keho on niin väärä. Draamatunteja varten siirryttiin eri kampukselle, ja siellä on vain yksi sukupuolineutraali (inva)vessa. Tunneilla oli juuri sellaista heittäytymistä mitä mä en olisi toivonut. Mun asenteessakin tosin varmaan oli toivomisen varaa, mutta monet harjoitukset tuntui myös niin kehollisilta että ahdisti ihan tosi paljon ja tuntui että niiden tuntien aikana mun olo vaan paheni ja paheni ja oma keho jotenkin vääristyi vääristymistään ja tuntui hirveältä. Lisäksi ainoalla tauolla se vessa jossa olisin voinut käydä oli varattuna koko tauon, ja koska mun oli pakko kuitenkin päästä vessaan niin jouduin käyttämään sukupuolitettua vessaa. Se ahdisti, varsinkin kun sitten piti vielä palata takaisin sinne pelkäämilleni draamatunneille. Olin kuitenkin rohkea ja viimeisessä harjoituksessa joka sisälsi paljon esiintymistä uskalsin sanoa ryhmälleni että mä en pysty tähän. Ja se oli ihan okei. Mulla oli kuitenkin tosi ahdistunut olo kun lähdin koulusta.
Torstaina koulun jälkeen mä kuitenkin suunnistin yliopistolle ja osallistuin erään opiskelijan graduun haastattelun muodossa, hän haastatteli muunsukupuolisia henkilöitä näiden elämästä. Haastattelusta jäi tosi positiivinen, kuultu ja hyvä olo. Lisäksi mä uskon että myös ihan jo polikäyntien kannalta on hyvä mitä useammin olen puhunut vieraammallekin ihmiselle omista kokemuksistani itseeni ja sukupuolikokemukseeni liittyen. Jäi hyvä mieli haastattelusta!
Perjantaina meillä oli taas lääkehoitoa. Vaikkei se ole mun mielestä maailman kiinnostavin aihe (heh, todellakaan, mä en oikein vaan meinaa ymmärtää sitä) niin ainaskin se on niin kaukana mun todellisuudesta että sitä on helppo kuunnella. Iltapäivällä meillä oli musiikkia ja ajattelin että no se on varmaan ainaskin kivempaa kuin draama ja että siinä mä olen sentään ihan ok. Aluksi musiikki vaikutti tosi kivalta, korostettiin sitä ettei kenenkään ole pakko esiintyä ja mä huokasin helpotuksesta. Sitten me kuitenkin tehtiin yhteisiä harjoituksia joissa opettaja osoitti vuorotellen oppilaita ja piti tehdä jotain, ja se on mun mielestä pahinta mahdollista esiintymistä, semmonen että joutuu yllättäen tekemään jotain eikä ehdi ajatella. Olin kuitenkin jo ehtinyt valmistautumaan että okei, mä pystyn tähän, tää toistaa tätä samaa kaavaa, nyt mä tiedän mitä teen. Sitten kun mua sattumanvaraisesti osoitettiin ja olisi pitänyt tehdä jotain, niin mä sainkin erilaisen tehtävän kuin muut, mun ois pitänyt puhua paljon ja menin aivan lukkoon. Musta tuntui kamalalta kun ihmiset katsoi mua, juuri olin vähän aikaisemmin nähnyt kuvajaiseni ikkunasta ja ahdistunut siitä miltä näytän, ja en pystynyt tekemään mitään. Alkoi humista korvissa ja tuntui että muutun punaiseksi ja että kohta täytyy lähteä luokasta ulos, mutta onneksi sitten joku sieltä luokasta pelasti mut ja alkoi puhumaan.
Lopun iltapäivää ahdistuin ja pelkäsin että samanlainen tilanne tulee uudestaan eteen. Toivoin ettei kukaan näkisi mua, en halunnut istua kenenkään miehen vieressä kun tuntui että näytän niin tytöltä niihin verrattuna. En jotenkin aina pysty pääsemään yli siitä tunteesta että mä näytän vaan niin väärältä jos ympärillä on paljon muita ihmisiä jotka näkee mut.
Kuulostan tosi negatiiviselta, mutta haluan kertoa myös hyviä asioita joita noina päivinä tapahtui, sukupuoleen liittyen tai ei. Alapuolella esimerkiksi on kuva musta eilen. Päivän teemaväri taisi ehkä olla vihreä, ja mulla oli pitkästä aikaa sellainen olo että näytän edes vähän itseltäni, siltä mitä oikeasti olen.
Koulupäivissä oli paljon hyvääkin. Kävin kivoja keskusteluita ihmisten kanssa, esimerkiksi perjantaina kun oli bussilakko niin sain kyydin kouluun yhdeltä luokkakaverilta ja kerroin koko autolliselle luokkakavereita että mulla on tämä prosessi kesken, vähän sivulauseessa kun sivuttiin koko aihetta muutenkin, eikä kukaan reagoinut mitenkään ja se oli kivaa! Tai sekin on kivaa että olen taas saanut viettää aikaa mun kavereiden kanssa koulussa. Keskiviikkona oli tosi hyvää ruokaa. Eilen sain tehtyä koulujuttuja vähän eteenpäin. Sain tänä viikonloppuna kaksi ihanaa kasvia (mä rakastan viherkasveja). Tänään me käveltiin kauppaan ja aurinko paistoi ihanasti.
Pitäisi aina osata muistaa että elämässä on myös paljon hyvää. Pitäisi keskittyä niihin hyviin juttuihin sillon kun kaikki meinaa ahdistaa. En myöskään halua kuulostaa siltä että mä valitan kaikesta pienestä tai että haluaisin että kaikki vaikkapa harkitsisi mun seurassa mitä puhuu jos ei oikeasti sitten ajattele tämmösiä asioita yhtään. En oleta että maailma muuttuu välttämättä edes mun elinaikana erityisen täydelliseksi mitä tulee myös muunsukupuolisten ihmisten huomioimiseen. Silti mä jotenkin haluan antaa itselleni myös oikeuden siihen pahaan oloon, sen tunnistamiseen mikä musta tuntuu pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti