Toinen transpoliaika

Tänään oli mun toinen aika transpolille. Tällä kertaa onneksi jo tiesin minne olen menossa ja kenet tulen tapaamaan, joten sikäli ei jännittänyt yhtään niin paljon kuin viimeksi, mutta olin kyllä kummiskin nukkunut aika huonosti jännityksen takia. Silti tällä kertaa polilla tuntui vähän vähemmän siltä että olen ihan koomassa ja sekaisin jännityksestä. Saattoi kyllä johtua myös siitä että ensimmäinen poliaika oli aikaisin aamulla ja tänään vasta iltapäivällä. 

Tällä kertaa käsiteltiin mun elämänkaarta, aika suuri ja moniulotteinen aihe siis. Oli hyvä tietää käsiteltävä aihe etukäteen, koska olin ehtinyt käsittelemään sitä mielessäni myös itse, ja tuntuu että tässä käyntien välissä olinkin oivaltanut monta semmoista juttua jotka ei ennen olleet tulleet mulle mieleenkään. Kirjoittaminen on mulle aika ominainen tapa käsitellä asioita, ja oonkin kirjoittanut jonkun verran ajatuksiani ylös, piirtänyt aikajanoja, ajatuskarttoja jne. 

Tapasin siis tälläkin kertaa pelkän sairaanhoitajan, saman tyypin kuin viimeksi. Hoitajan kysymykset auttoi mua jotenkin jäsentelemään elämääni, edettiin syntymästä nykyhetkeen päin, ja käsiteltiin mun elämää vähän kuin ikäkausina, eli aloitettiin siitä kun synnyin, sitten käsiteltiin varhaislapsuus, ala-asteikä, yläasteikä, lukio jne. Kerroin paljon mun perheestä, myös mun perheessä esiintyneistä ongelmista ja vaikeista asioista, omasta minäkuvasta, kokemuksesta omasta kehostani, harrastuksista, ulkonäöstä, vaatteista, koulusta, kavereista... Kaikesta mahdollisesta. Papatin puolitoista tuntia putkeen, ja voin kyllä sanoa että sen jälkeen oli aika kaikkensa antanut olo. Hoitaja ehti väliin ehkä heittämään aina muutaman kysymyksen, ja sitten mä taas jatkoin. 

(yläpuolella ainoa edes etäisesti tähän päivään liittyvä kuva, nappasin sen käynnin jälkeen poliklinikan rappukäytävästä, sen nimi vois olla väsynyt mutta tyytyväinen)

Käynti hujahti ohi taas hetkessä, eikä me edes päästy ihan vielä tähän päivään saakka. Jäin tosi paljon miettimään sitä, että entä jos näistä asioista puhuminen ois mulle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa... Tai jos mä ylipäätään en kokisi puheella itseni ilmaisua kovinkaan luontevaksi (mä en ole aina kokenutkaan, mutta nyt tää on ihan ok kyllä). Tai jos mulla ei olisi ennen polia ollut ketään kenelle kertoa näistä asioista, enkä ois päässyt samalla lailla jäsentelemään niitä muualla kuin pääni sisällä. Noi käynnit olisi sillon varmaan vielä huomattavasti rankempia kuin mitä ne jo nyt on, vaikka multa tulee kyllä juttua kun kerran saan aloitettua. 

Jonkun verran oon nyt viime aikoina lukenut juttuja muiden prosesseista ja kokemuksista ylipäätään, ja huomaan että mulle helposti syntyy sellainen pelko jokaisesta negatiivisesta asiasta jonka joku on joutunut kohtaamaan. Oon miettinyt olisiko mun parempi olla lukematta ihan niin paljon ja keskittyä vaan tähän omaan prosessiini ja siihen että se menee niin kuin menee, jos asiat menee jotenkin huonosti niin sitten menee, mutta ei se nyt etukäteen turhalla murehtimisella parane. Pitäis osata keskittyä siihen että tää on just mun prosessi ja tää ei mene samalla tavalla kun kenenkään muun ja se mitä vastaan tulee niin se otetaan vastaan. Tai ainaskin yritetään, kun ei oikein muu auta. 

Jotenkin mulla on ehkä ollut sellainen ajatus taustalla että mä en halua mokata tätä hommaa, en halua mennä sanomaan jotain joka sitten estäisi vaikka diagnoosin saamisen tai edes huomattavasti viivästyttäisi sitä, ja sen takia oon pyrkinyt haalimaan mahdollisimman paljon tietoa ja lukenut myös muiden ihmisten kokemuksia. Samalla se on johtanut kuitenkin siihen että mä ihan eri tavalla jännitän noita käyntejä ja mietin liiankin tarkasti jokaista sanaani. 

Mä tiedän että osalla transihmisistä on tosi huonoja kokemuksia prosessin eri vaiheista, enkä missään nimessä tahdo vähätellä niitä. Silti mä haluan luottaa siihen, että ehkä asiat voi kuitenkin mennä ihan hyvinkin, ja ainaskin mun kokemus tähän mennessä puhuu sen puolesta että noi tutkimuskäynnit voi olla ihan hyväkin juttu joka opettaa musta itsestä paljon. Vaikka ne on raskaita, vaikka mulla on pitkä matka ja vaikka omista asioista vieraalle ihmiselle avautuminen ei ole aina kivaa tai helppoa, niin silti ne voi jossakin määrin olla ihan paikallaan. 

Mulle jäi hyvä olo ja oon tyytyväinen tämän päivän käyntiin, vaikka käynnin jälkeen iskikin taas päänsärky joka ei vieläkään oikein ole hellittänyt. Olisin varmaan taas voinut kertoa monesta asiasta enemmänkin, enkä varmaan muistanut sanoa läheskään kaikkea mitä olin ajatellut sanovani, mutta silti tuntuu että onnistuin kertomaan itsestäni sillä tavalla kuin itse itseni ja elämäni koen. Kerroin rehellisesti myös tosi vaikeista jutuista, ja tuntui hyvältä että pystyin siihen. 

Ensi kerralla jatketaan elämänkaarityöskentely loppuun (muutamat viime vuodet jäi vielä käymättä läpi), ja sen jälkeen siirrytään keskustelemaan mun sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolikokemuksesta nyt sekä sen muovautumisesta. Sain mukaan luettavia artikkeleita hormonihoidoista sekä rintakehäkirurgiasta ja jonkun täytettävän lappusen jossa ainaskin piti asettaa itsensä mies-nais -janalle sekä semmoiseen vähän toisen näköiseen kuvioon. Niistä voisinkin ehkä kirjotella jotain tänne jahka itsekin jaksan perehtyä niihin paremmin. Nyt juuri en meinaa jaksaa yhtään mitään, tekee mieli vaan nukkua.