Uskonnosta ja uskomisesta

Mun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en oo jotenkin osannut aloittaa ja se on tuntunut vähän pelottavalta ja ehkä henkilökohtaiseltakin. Toki koko tämän blogin aihe on melko henkilökohtainen, mutta tämä aihe on sitä jotenkin eri tavalla. Nyt päätin kuitenkin tulla kertomaan mun omia kokemuksia ja ajatuksia uskonnosta ja uskomisesta. 

Mä kuulun edelleen kirkkoon, vaikka välillä mietin miksi. Viimeiset vuodet mun elämästä oon lähinnä pelännyt käydä kirkossa, enkä ole käynyt siellä, ja olen vältellyt sen miettimistä mihin mä uskoisin vai uskoisinko mihinkään. Tällä hetkellä mulla on ehkä vähän rauhallisempi olo, vaikka samalla tuntuu että nyt vasta asioiden käsittely alkaakin. Tällä hetkellä mä käyn kirkossa melkein joka sunnuntaiaamu, joka toinen viikko poikkean aikuisille järjestetyissä nuortenilloissa ja välillä piipahdan vielä arkiviikollakin messussa. Lisäksi mulle on viime vuosien aikana niin vanhassa kotikaupungissani kuin pääkaupunkiseudullakin ollut ihan korvaamattomasti apua sellaisista turvallisista papeista joiden luona olen voinut käydä juttelemassa, ja joille käyn juttelemassa edelleen. Voisi kai siis ajatella että käyn kirkossa aika paljon verrattuna keskivertokansalaiseen. 

Monesti tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että kristitty ei voi olla seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustaja, ja toisaalta ettei sateenkaaripiireissä olisi uskovia ihmisiä. Kumpikaanhan ei tietenkään pidä paikkaansa. Ymmärrän toisaalta mistä tällainen ajattelu kumpuaa; kirkossa voi olla tosi pelottavaa vähemmistön edustajana, ja siellä saa pelätä monin verroin sitä ettei tule nähdyksi omana itsenään, vaan että tulee todella kipeästi satutetuksi ja lyödyksi. Mulle on käynyt niin, ja ikävä kyllä tiedän että niin on monelle muullekin vähemmistön edustajalle. Hengellistä väkivaltaa on aivan liikaa ja se satuttaa aivan valtavan monia, ja etenkin juuri meitä vähemmistöihin kuuluvia. Se on luultavasti myös yksi syy miksi mä nyt kirjoitan tätä tekstiä. 

Kaiken tämän jälkeen on toisaalta ihan ymmärrettävää, että uskonnollisuuteen, kristillisyyteen ja kirkkoon suhtaudutaan hyvin varauksellisesti sateenkaariporukoissa. Se on tuntunut musta välillä etenkin nuorempana tosi vaikealta, on tuntunut ettei kuulu oikein mihinkään tai ettei oikein missään voi olla oma itsensä. 

Mun tausta on sellainen, että mun perhe ei ole millään muotoa uskonnollinen. Ollaan käyty kirkossa ristiäisissä, rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. Nuorena ajauduin mukaan erään konservatiivisen kristillisen yhteisön nuorille suunnattuun toimintaan. Kävin leireillä, riparilla ja viikonlopputapahtumissa siellä, ja olin tosi uskovainen nuori. Muistan jo silloin yläasteikäisenä kamppailleeni paljon sen kanssa että voinko edes tykätä tytöistä kun se on tuon uskonyhteisön mukaan väärin, ja yritin koko nuoruuteni "parantua" siitä. 

Tässä on yksi mun noiden aikojen omakuva. Kertonee jotain. 

Hiukan vanhempana, jo täysi-ikäisenä, muutin tuohon samaiseen yhteisöön raamattukouluun, ja opiskelin ja elin sitä uskovaista raamattukuplaa puolitoista vuotta. Koen, että tuo oli erityisen vahingollista aikaa mun elämässä. Totta kai siinä oli hyvääkin, esimerkiksi se tiivis yhteisöllisyys ja läheiset ystävyyssuhteet joita tuollaisessa yhteisössä syntyy oli huikeita ja nuorena etenkin tosi mukaansatempaavia. Samalla mulla ei ollut tilaa ajatella itse eikä uskoa itse. Totta kai on tosi turvallista ja lohdullista kun joku kertoo vastaukset kaikkeen ja ilmoittaa miten pitää toimia ollakseen hyvä. Vaikka kuinka korostettiin sitä että kelpaat sellaisena kuin olet, teot eivät ratkaise mitään jne. niin kyllä mä edelleen jos mun pitäisi lukea Raamattua niin alan vaan miettimään kuinka paljon sitä pitäisi lukea päivässä jotta olisin tarpeeksi hyvä, tai kun kesällä aloin käymään kirkossa aktiivisemmin, niin heti tulee mieleen vaan ajatuksia siitä mitä kaikkea pitäisi suorittaa ja miten pitäisi olla jotta kelpaa. 

Tässä olen minä silloin. 

Keskustelin transpolin psykologinkin kanssa tästä perjantaina, ja hän sanoi näkevänsä asian niin, että tämä erittäin konservatiivinen kristillisyys on rajoittanut mun mahdollisuutta löytää omaa sukupuoli-identiteettiäni aikaisemmin. En oo pystynyt tuomaan ilmi edes seksuaalista suuntautumistani, enkä oo saanut mistään mitään tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Tuntui myös tosi tärkeältä, että hän ymmärsi, että tästä kaikesta "toipuminen" on mulla edelleen kesken, ja sen takia myös tämän identiteetin löytäminen on kestänyt useita vuosia vaikka se on siellä ollut jo aina aikaisemminkin olemassa. 

Mihin mä sitten tällä hetkellä uskon ja mikä on mun tilanne kaikkien näiden asioiden suhteen? Mä en oikein tiedä mihin uskon. En osaa uskoa Jumalaan, koska Jumalasta on luotu mulle aika pelottava hahmo. On väitetty ettei Jumala tuomitse, mutta kuitenkin se on hahmo joka on ollut sen kaiken pelottelun, syrjimisen ja hengellisen väkivallan taustalla, se jonka tahdolla on perusteltu mulle että mä en saisi olla mä. Siihen on aika vaikea uskoa. Silti en osaa olla kirjoittamatta Jumalaa isolla j-kirjaimella. Ehkä mä siis uskon kuitenkin johonkin, mutta tällä hetkellä en oo ihan varma antaisinko sille jollekin siltikään mahdollisuutta. 

Tässä on näkymä mun vakkaripaikalta kirkosta, otin sen tänä aamuna. 

Miksi mä sitten käyn siellä kirkossa? Musta se tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä herätä sunnuntaisin suht ajoissa, tuntuu kivalta mennä kirkkoon kun kadut on aika tyhjät vielä silloin. Pidän mun kotiseurakunnan kirkosta ihan vaan rakennuksena, ja meidän seurakunta on toistaiseksi tuntunut kovin turvalliselta ja hyvältä paikalta olla. Pidän virsien kuuntelemisesta ja joskus veisaamisestakin, pidän kirkossa mun vakkaripaikasta joka on ihanan ikkunan vieressä, parvelle vievien portaiden edessä ja vähän sen parven alla, tosi turvassa siellä melkein perimmäisessä nurkassa. Pidän siitä että voin sen reilun tunnin istua paikallani, olla suorittamatta, olla tekemättä mitään. Voin sen reilun tunnin käyttää omien asioideni ajatteluun, yksinolemiseen muiden ihmisten ympäröimänä, omien tunteideni syvempään tuntemiseen ja rauhoittumiseen. Käyn siellä siis itseni takia, siksi että mä tarvitsen sitä. 

Oon tässä postauksessa maininnut hengellisen väkivallan muutamaan otteeseen. Hengellinen väkivalta on terminä ehkä vähän epämääräinen, ja esimerkiksi mun on ollut vaikea ymmärtää, että mäkin olen sitä kokenut. Se, että mut on aikanaan suljettu yhteisön ulkopuolelle seksuaalisen suuntautumiseni takia on hengellistä väkivaltaa. Ja se, että toisen parisuhteen ei sanota olevan Jumalan mielen mukaista (koska jos on Jumala, niin eiköhän vain silloin Jumala tiedä onko se hänen mielensä mukaista). Se on hengellistä väkivaltaa että toista tuomitaan oman raamatuntulkinnan perusteella ja väitetään sitä ainoaksi totuudeksi. Se on hengellistä väkivaltaa jos ystävä hylätään hänen seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa vuoksi ja perustellaan se esimerkiksi Raamatulla. Se on hengellistä väkivaltaa, että kristilliseksi itseään kutsuvassa yhteisössä suhtautuminen toiseen ihmiseen muuttuu kun hän tulee kaapista. Hengellistä väkivaltaa on myös se, että esimerkiksi mulle on sanottu, että mun keho on Jumalan luoma enkä saisi hakea siihen lääketieteellistä korjaushoitoa vaikka se on mulle elintärkeää. Nämä on sellaisia esimerkkejä joita mä itse olen kokenut, ja hengellisen väkivallan muotoja on olemassa varmasti ihan valtavasti muunkinlaisia. Tärkeää olisi kuitenkin olla vähättelemättä sitä mitä on kokenut. Itse oon juuri tuohon vähättelyyn taipuvainen, mutta pikkuhiljaa oon alkanut tajuamaan, miten paljon nuo kaikki asiat on muhun vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen. 

Suomessa se, miten turvallinen mikäkin seurakunta on, vaihtelee ikävä kyllä tosi paljon seurakuntakohtaisesti. Täällä ei oikein myöskään voi valita mihin seurakuntaan kuuluu, koska se määräytyy asuinpaikan mukaan. Onneksi minkä vaan seurakunnan toiminnassa voi kuitenkin käydä kuka vaan. Mun oma uusi kotiseurakunta täällä Helsingissä on osoittautunut tosi ihanaksi paikaksi ainaskin toistaiseksi, vaikka kirkossa aina pienen varauksen kanssa käynkin. Halusinkin vielä sanoa tähän loppuun, että jos kuulut kirkkoon, niin äänestä nyt marraskuun seurakuntavaaleissa. Äänestysprosentti on yleensä tosi pieni, ja siksi äänestystulokset on tosi vääristyneitä. Äänestämällä voi siis oikeasti vaikuttaa siihen, että kirkko olisi turvallinen tila meille kaikille. 

Mua vähän jännittää julkaista tätä postausta, mutta jotenkin toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän, ja siksi musta tuntui itsestä tärkeältä kirjoittaa tästä aiheesta.