Mä tein sen!

Eilen torstaina järjestettiin osana Pride-viikkoa Töölön kirkossa "Lauluja ja kertomuksia sateenkaarilampaista" -niminen tapahtuma, jossa kuultiin musiikkia sekä meidän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien puheenvuoroja liittyen kirkkoon, kristinuskoon ja hengellisyyteen. Mua pyydettiin yhdeksi puheenvuroon pitäjäksi jo keväällä, ja menin silloin suostumaan. 

Julkinen puhuminen on ehkä yksi suurimmista peloista joita mulla on, minkä lisäksi kirkko paikkana on mulle haastava ja aihekin oli hyvin henkilökohtainen, kipeäkin. Suostuin silti. Ehkä osittain siksi, että tapahtumaan oli vielä niin pitkä aika eikä se tuntunut sen takia niin pelottavalta vielä silloin, mutta suurimmaksi osaksi siksi, että tästä aiheesta on mun mielestä ihan äärettömän tärkeä puhua. Koin että mulla voisi olla jotakin annettavaa. 

Olin eilen aivan kauhuissani. En oikein itse edes saanut kiinni siitä miltä musta tuntui. Silti mulla oli vahva luotto siihen, että mä kyllä pystyn siihen kun olen päättänyt ja kun olen valmistautunut hyvin. Juuri ennen h-hetkeä tunnelmat oli kyllä jotakin niin sekavaa etten edes osaa kuvailla, mutta kun musiikki ja koko tapahtuma itsessään alkoi, muhun laskeutui edes hitunen jotain rauhaa joka ehkä sitten auttoi jaksamaan. 

Ja tiedättekö mä tein sen! Mä puhuin sille kirkolliselle niitä ihmisiä. Ja se oli huikeaa! (Alapuolella on todistusaineistoksi kuva siitä että mä todella tein sen)

Tuo kokemus oli ihan huikean hyvä. Tai no, oli mulla tosi sekava olo heti puheen pitämisen jälkeen, mutta näin vuorokausi tuon tapahtuman jälkeen mä uskallan olla jo aika ylpeä itsestäni. Jotenkin se, että mun vaikeat kokemukset menneisyydestä ja pelot sai kohdata sen valtavan hyväksynnän joka sieltä yleisöstä huokui, ja mä sain puhua tuollaisista asioista juurikin kirkossa, oli ihan valtavan voimauttavaa ja korjaavaa. Mä ihan oikeasti sain kerrankin kirkossa kokemuksen siitä että mut nähdään, mua kuullaan ja mut otetaan vakavasti. 

Lisäksi yleisössä oli tosi monta mulle rakasta ihmistä. Tuntui, että katsoin sitten minne päin kirkkosalia tahansa, oli vastassa lempeä, hyväksyvä ja välittävä katse mua kohtaan. Se tuntui ihan älyttömän hyvältä ja korvaamattomalta. Mulla on ihan hirveästi ihania ihmisiä elämässäni joista saan olla kiitollinen. 

Illalla tulin kotiin ja näin taltioinnin tuosta mun pitämästä puheesta. Huolimatta siitä että musta itsestä tuntui että mä vaan tärisen ja panikoin, sainkin huomata että hei mähän näytin ihan rauhalliselta, mun puheesta sai selvää ja mä en ollutkaan kovin huono. Lisäksi mä sain huomata, että ehkä ensimmäistä kertaa koskaan mä tunnistan itseni jonkun muun kuvaamalta videolta. 

Kotona Samuel sanoi mulle, että muidenkin ihmisten pitäisi saada kuulla tuo puhe. Mä en ollut ehkä ihan vakuuttunut, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa. Lopulta päädyin siihen, että kuvasin videon tänään uudelleen ja latasin sen ihmisten nähtäväksi. 

Sen jakaminen on pelottavaa, pelottavampaa kuin minkään blogipostauksen jakaminen ikinä, ja mä tiedän että voin saada siitä hyvin rikkoviakin kommentteja. Mutta silti mä koen tärkeäksi sen, että saan ääneni kuuluviin. Vaikka se on vain mun ääni, se on tärkeä ja arvokas juuri siksi.