Tein aika ison asian ja päätin ottaa mun uuden nimen käyttöön. Mun kohdalla se tarkotti sitä, että esittelen itseni uusille ihmisille uudella nimellä, vaihdoin nimeni Facebookissa Leimuksi ja kerron hiljalleen läheisille ihmisille mikä mun uusi nimi on. Suunnittelen myös nimenmuutoksen tekemistä maistraattiin, mutta sitä ennen pitäisi päästä jonkinlaiseen selvyyteen toisen nimen kanssa.
Mä en oleta, että kaikki osaisi heti käyttä musta uutta nimeä. Uskon, että etenkin semmoisille ihmisille se on vaikeaa joiden kanssa olen kaikkein läheisin tai jotka on tunteneet mut tosi kauan, koska ne on tottuneet käyttämään musta mun vanhaa nimeä niin pitkään ja paljon. Ei mulla ole sellainen olo että kavahtaisin joka kerta kun kuulen itseäni kutsuttavan vanhalla (ja vielä toistaiseksi virallisella) nimelläni, mutta tulen valtavan onnelliseksi jos joku käyttää uutta nimeä. Tuntuu, että kun uutta nimeä käytetään, niin samalla kunnioitetaan mun toivetta ja ymmärretään mua.
Kävin eilen Setan nuortenillassa ja päätin, että esittäytyisin siellä uudella nimellä. Miten saattoikin olla niin kauhean vaikea päästää suustaan sanat "mä oon Leimu." Ihan yksinkertaista, mutta niin pelottavaa. Musta tuntui kuulumiskierroksen alussa että meen ihan paniikkiin ja en voi jäädä siihen tilaan enkä sanoa mitään. Mutta mä tein sen, ja siitä tuli tosi hyvä mieli, varsinkin kun heti vastattiin että "hei Leimu."
Nimi on valtavan suuri osa identiteettiä. Oon pitänyt nimeä aina tärkeänä asiana ja ollut myös aina iloinen siitä että mulla on ollut nimi josta tykkään. Nyt se nimen merkitys ja sidonnaisuus omaan identiteettiin ilmenee vielä ihan eri tavalla. En kyllä tunne kauhean suurta haikeutta kun ajattelen vanhasta nimestä luopumista, mutta mietin paljon sitä mitä muut ajattelee ja pelkään toisaalta sitä jos ihmiset ei osaakaan käyttää mun uutta nimeä vielä vuosienkaan päästä.
Tärkeimmältä tällä hetkellä tuntuu kuitenkin se tunne, että joka kerta kun joku kutsuu mua nimeltä, mulle tulee valtavan hyvä ja lämmin olo, hyväksytty ja sellainen että saan olla sitä mitä olen. Nimi tuntuu omalta, vaikkei se tietenkään vielä ole mun virallinen nimi enkä mä myöskään osaa reagoida siihen samalla tavalla kuin vanhaan nimeeni. Itsekseni itselleni puhuessani käytän kyllä uutta nimeä, ja välillä saatan kesken kaiken vaan muistaa että voi kun mulla on kiva nimi. Se on parasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti