Kaapistatulotarinoita olisi kerrottavana vaikka miten paljon, ja monet niistä on hyvin erilaisia toistensa kanssa. Tänään ajattelin keskittyä perheeseen ja läheisiin ihmisiin ja siihen miltä kaapista tuleminen on heidän kohdallaan tuntunut. Nuorempana en ole vielä tiedostanut olevani muunsukupuolinen, mutta sillon oon tullut kaapista seksuaalisen suuntautumiseni kanssa. Se tapahtui vähän itsestään kun aloin seurustelemaan.
Mä en muista, että olisin aikanaan jännittänyt perheelle sen kertomista, että mun seurustelukumppani oli eri sukupuolta kuin ehkä oletettiin. Luulen että se johtui siitä että mitään kauhean suuria oletuksia ei ollutkaan läheisten ihmisten suunnalta, tai että seurustelukumppanin sukupuoli ei ollut kovin olennainen tai ihmetystä aiheuttava tekijä meidän perheessä.
Sukupuolestani kertomista mä kuitenkin jännitin tosi kovasti. Muunsukupuolisuus on kuitenkin aika tuntematon käsite monille ihmisille, ja sukupuolta monesti pidetään semmoisena muuttumattomana ja joustamattomana tekijänä. Sen takia mun muunsukupuolisuudesta tiedettiin ensin esim. työpaikalla. Lopulta mä kuitenkin uskaltauduin kertomaan ensin äidille ja sitten isälle ja veljelle.
Äidille kirjoitin kirjeen jonka annoin kun erottiin kerran kun nähtiin. Seuraavana päivänä äiti laittoi ihanan viestin. Tässä postauksessa onkin kuvituksena pätkiä mun läheisten laittamista viesteistä siihen kun olen kertonut joko mun sukupuolesta tai uudesta nimestä.
Isälle ja pikkuveljelle mä päädyin kirjottamaan molemmille tekstiviestin. Soittaminen tuntui ihan liian pelottavalta ajatukselta, ja kasvokkain me nähdään niin harvoin että siihen olisi ehkä mennyt liian pitkä aika, ja toisaalta mulla oli sellainen olo että en halua että meidän tapaaminen menee "pilalle" sen takia että mulla on tällaista kerrottavaa ja en voi olla varma siitä miten kukakin reagoi.
Kaikki on kuitenkin reagoineet ihanasti. Oon pystynyt keskustelemaan melko avoimesti niin transpoliin kuin muihinkin muutoksiin liittyvistä jutuista, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Ehkä mä vähän silti rajotan sitä mistä kaikesta kerron ja miten yksityiskohtaisesti, mutta luulisin että mun vanhemmat on kuitenkin aika hyvin perillä sen suhteen missä nyt mennään, ja se tuntuu musta tärkeältä. Mä myös "hyväksytin" uudet etunimet vanhemmillani, vaikka ehkä mä olisin ottanut ne joka tapauksessa, mutta tuntui silti tärkeältä että äiti ja isä tykkäsi mun uusistakin nimistä.
Kaikki on sanoneet sitä että tärkeintä on se että mä itse olen onnellinen. Se tuntuu hyvältä. Tänään kun hyvästelin isän bussiin kotimatkalle viikonlopun jälkeen ja isä katsoi mua silmiin ja sanoi että "kaikki on hyvin", niin meinasi tulla itku. Tiiän mitä se sillä tarkotti. On niin onnellista että oikeasti meillä on kaikki hyvin sen jälkeekin kun olen kertonut kaiken tämän.
(pieni lisäys tähän loppuun: mä kyllä lasken myös mun puolison perheeseeni kuuluvaksi, mutta tässä jutussa halusin kirjottaa nimenomaan mun lapsuudenperheestä eli vanhemmista ja sisaruksista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti