Miten omasta nimestä tulee oma nimi

Alla on kuva mun uudesta pankkikortista, siinäkin lukee Leimu, totta kai. Se on aika symppis ja hieno, ja musta on mahtavaa joka kerta kun näen nimeni jossakin. Ajattelinkin kirjoitella muutaman ajatuksen ja tunnelman viimeajoista nimijuttuihin liittyen. 

Musta on tuntunut oudolta se, että mä voin vaan kävellä maistraattiin ja vaihtaa mun nimen, ja sitten se on oikeasti mun nimi. Niinhän se menee ja niin helppoahan se on, mutta loppujen lopuksi se suurin juttu ei todellakaan kuitenkaan ole se reissu maistraattiin tai korttien ja muiden asiakirjojen uusiminen, vaan se että siitä oikeasti tulee mun nimi myös sosiaalisesti.

Nimi on aika sosiaalinen asia. Jos kukaan ei käyttäisi musta mun nimeä, niin tarttisinko mä nimeä oikeastaan ollenkaan? Joistakin ihmisistä sanotaan, että se näyttää kyllä ihan just sen ja sen nimiseltä, mutta vaikka mä näyttäisinkin Leimulta, niin mitäs sitten kun koko elämäni tähän asti olen ollut jotain ihan muuta? Kun mua on kutsuttu vanhalla nimelläni 25 vuotta, niin ihmisistä voi olla aika vaikeaa ajatella että näyttäisin Leimulta. (itseni mielestä kyllä näytän ihan Leimulta) 

Tänään on ollut aika käänteentekevä päivä. Mä työskentelen päiväkodissa, ja jo pelkästään meidän ryhmässä on yli kaksikymmentä lasta. Tänään niistä suurimmalle osalle on kerrottu, että mun nimi on Leimu. Eihän sitä vielä kaikki muista, eikä tarttekaan, mutta musta tuntuu ihan uskomattoman hyvältä kun joku lapsi huutaa että "Leimu auta" tai "Leimu anna vauhtia" tai "Leimu teetkö mulle letin hiuksiin". Tulee niin normaali olo, sellainen olo että kaikki asiat on vielä hyvin joskus. 

Lapset osaakin olla ihania. Niille uusi nimi on vain uusi nimi. Se ei ole outoa, se on vähän uutta, mutta ihan kivaa kuitenkin. Ne muistuttelee toisiaan ja meitä aikuisia siitä että hei muistatkos, ton nimi on Leimu, eikä se ole niille mikään iso juttu. Se siinä onkin parasta. 

Vaikka mä olen itse valinnut nimeni, niin ei se heti ole silti musta tuntunut omalta nimeltä. Tiesin kyllä että juuri Leimu olisi mun nimi, mutta kun sitä ei ole kukaan ihan kauhean aktiivisesti käyttänyt, niin ei mulle ole päässyt syntymään esimerkiksi sellaista refleksiä joka kerta kun sen kuulen samalla tavalla kuin vanhan nimen kanssa. Nyt huomaan että kun joku sanoo Leimu, niin mä jo heti tunnistan että hei musta puhutaan, ja se on ihanaa. 

Oon myös kiinnittänyt huomiota siihen, miten yllättävän nopeasti vanha nimi on alkanut tuntua vieraalta. Jotenkin mä ajattelin, että kun mun vanha nimi on ollut mulla kuitenkin aina, niin eihän se koskaan ala tuntumaan vieraalta tai oudolta tai loukkaavalta. Silti se on tapahtunut ihan parissa viikossa. Yritän kyllä olla maltillinen ja sietää sitä, mutta se alkaa jo nyt olla vaikeaa. Toisaalta tiedän, että vanha nimi varmaan kummittelee jossakin määrin mun elämässä mukana aina, mutta silti toivon mahdollisimman pian eläväni sellaista arkea jossa se ei hyppää esiin joka hetki. 

Oman nimen kuuleminen, siis tämän oikean nykyisen nimen, tuntuu tosi voimauttavalta ja hyvältä. Vaikka esimerkiksi työpaikan lapset ei tiedäkään taustoja mun nimenvaihdon takana, niin tulee silti tosi hyväksytty olo. On vaan ihanaa olla Leimu, kun se tarkoittaa sitä että saan olla minä.