Mulla oli keskiviikkona kolmas käynti transpolilla, ja se oli myös viimeinen sairaanhoitajan käynti joka mulla on tässä vaiheessa. Jotenkin muhun iski ihan totaalinen väsymys ja uupumus koko prosessia kohtaan ton käynnin jälkeen, ja sen takia en ole edes osannut tai jaksanut tulla kirjoittamaan siitä. Tällä kertaa mä en jännittänyt käyntiä, eikä mulle iskenyt ihan jäätävää päänsärkyä sen jälkeen, mutta ehkä mä olin jotenkin henkisesti vaan aika kuormittunut kuitenkin.
Tällä kerralla jatkettiin mun elämänkaarityöskentely loppuun, ja sen jälkeen keskusteltiin tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. Jatkettiin puhumaan mun toiveista ja ihannetilanteesta oman sukupuoleni suhteen ja siitä mitä mä kaipaamiltani hoidoilta toivon. Käytiin läpi esimerkiksi hormonien vaikutuksia. Käynti kesti taas sen puolitoista tuntia, ja se tuntui menevän nopeasti, vaikka samalla se kuitenkin on valtavan pitkä aika puhua itsestään.
Käynti meni tosiaan itsessään ihan hyvin, saatiin asiat keskusteltua ja mulla oli jotenkin pirteä ja hyvä olo. Tuntui että sain kerrottua sen mitä halusinkin, joskin samalla mulla oli vähän epämääräinen olo siitä etten yhtään muistanut mitä edellisellä kerralla olin puhunut. Nyt suunnitelmana on edetä niin, että seuraavaksi mulla on aika sairaanhoitajalle ja psykiatrille samana päivänä. Mun sairaanhoitaja vaihtuu, mutta sairaanhoitajan aika onkin vain sitä varten että saan lukea musta tähän saakka kirjoitetut asiat ja tehdä niihin tarvittaessa korjauksia tai täsmennyksiä. En oo ihan varma mitä psykiatrin kanssa tehdään, mutta ainaskin sain sellaisen persoonallisuushäiriökyselyn täytettäväksi. Seuraava aika on vasta parin kuukauden päästä, ja vaikka mä tietenkin tahtoisin että prosessi etenisi mahdollisimman nopeasti (tähän mennessä kaikki ajat on olleet kuukauden välein toisistaan), niin jotenkin mulle tuli myös sellainen helpottunut olo siitä että nyt mä voin kaksi kuukautta vain hengähtää. Se, että mun prosessi edes jotenkin kuitenkin on käynnissä ja menossa eteenpäin antaa mulle ihan valtavasti voimia ja jaksamista.
Alapuolella on musta kuva polikäyntipäivän aamuna, jotenkin aina mietin hirveesti että mitä sinne polille pitäis pistää päälle ja muutenkin että millainen mun pitäisi olla. Jotenkin ehkä vähän liikaakin mietin sitä mitä kaikkea musta päätellään siellä sen perusteella miltä näytän ja mitä olen, vaikka loppujen lopuksi mä en kai voi olla kuin oma itseni. Sateenkaarisukat mä pistän jalkaan vaan siksi kun ne on musta niin ihanat ja jotenkin tuntuu hyvältä että mulla on sateenkaaria sukissani, eikä niitä nyt siellä kukaan kuitenkaan näe kun mulla on kengät jalassa.
Mulla oli polin jälkeen jotenkin ihan hyvä olo, mutta samalla sellainen että en osannut yhtään olla. Tuntui jotenkin levottomalta ja siltä että mä tartten jotain turvallista, jotain varmistusta sille että mä olen mä ja että mä saan olla mä. Puhuttiin nimittäin hoitajan kanssa myös siitä, että diagnoosin saadakseen sukupuolikokemuksen on täytynyt pysyä jokseenkin samanlaisena sen kaksi vuotta. Mulla itselläni ei ole epäilystäkään siitä etteikö se aika tulisi mun kohdalla täyteen ihan miten päin vaan mitattuna, kun hoitoneuvottelukin menee mun kohdalla ainaskin ensi vuoden alkuun, mutta samalla tuli vähän sellainen ahdistunut olo että entä jos mä oikeesti en saakaan sitä diagnoosia, että jos mun kokemus ei olekaan tarpeeksi oikea tai jos ne ei jotenkin laske sitä todelliseksi siitä samasta ajasta kuin mistä mä itse voisin ajatella että se lasketaan. Ja vaikka mä tiesin että mun diagnoosin saaminen aikaisintaankin menisi ensi vuoden alkuun, niin jotenkin mulle silti kirkastui nyt se, että siihen on oikeestaan aika pitkä aika. Vaikka kuinka sen tiesinkin.
Nojoo, mä koin tarvitsevani jotakin rauhoittumispaikkaa, ja koska olin matkalla polille mennyt Kallion kirjaston ohi, niin mä päätin takaisin tullessa pistäytyä siellä. Tiesin että siellä on sateenkaarihylly, ja jotenkin se tuntui turvalliselta ajatukselta, ja lisäksi se näytti ulospäin tosi hienolta. Ja se oli sisältä vielä hienompi. Lisäksi mä tapasin siellä vahingossa yhden tutun, ainaskin jossakin määrin tutuhkon, ihmisen, ja musta oli jotenkin tosi ilostuttavaa vaihtaa muutama sana ja saada muutama halaus. Lähtiessäni mä kysyin neuvoa että missähän siellä ois vessa, ja mulle neuvottiin, että kun menet tuonne ja tuonne, niin siellä on sitten kaksi vessaa, ja mä jäin miettimään että eikö se asiakaspalvelija oikeesti vaan tiennyt kumpaa vessaa mä käyttäisin, mutta sitten kävikin ilmi että siellä oli sukupuolineutraalit vessat, ja se oli jotenkin mulle sillä hetkellä se paras ja täydellisin vahvistus sille että mä saan olla ja olen totta. Jotenkin tarvitsin sitä juuri silloin.
Lisäksi mä sain vielä kirjastoreissun jälkeen kutsun kylään, ja se tuntui tosi tärkeältä ja vaikka mä illalla kävin ihan kauhean väsyneenä ja liian myöhään nukkumaan, niin musta tuntui että tuo päivä oli jotenkin kaunis. Aurinko paistoi ja oli tosi keväistä, sain matkustaa ratikalla monta kertaa (mun mielestä niissä on vaan niin hieno tunnelma, varsinkin semmosissa edes vähän vanhemmissa), valo oli vaan niin kaunista kirjaston ikkunoissa, olohuoneen ikkunassa, ratikan ikkunoissa, joka paikassa. Tuntui että valo kantoi mua läpi koko päivän, ja melkein toivon että saisin elää keskiviikon uudestaan, vaikkei mulla ehkä juuri nyt jaksamista siihen riittäisikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti