Leiriviikonloppu

Mulla on tosi sanaton olo juuri nyt, en tiedä mistä lähtisin liikkeelle tai pitäisikö mun oikeastaan olla kirjoittamatta ollenkaan, mutta siitä huolimatta musta tuntuu että tahdon tallentaa edes jonkinlaisen merkinnän muotoon sen mitä olen kokenut tänä viikonloppuna. Mulla oli tosi tärkeä viikonloppu. Vaikea ja raskas, mutta tärkeä. Mulla oli leiriviikonloppu. 

Ehkä mä joskus vielä kirjoitan tänne uskosta tai uskonnosta ja mun elämästä, siitä miten se on vaikuttanut muhun ja asioihin joita oon tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tänä viikonloppuna oon miettinyt paljon niitä asioita, mutta ne on vielä ihan liian tuoreita jotta niistä voisi kirjoittaa niin ettei sitten myöhemmin tunnu että on jakanut liikaa. 

Mä oon jo usean vuoden ajan käynyt tuollaisilla seurakunnan järjestämillä leireillä. Sisältö on jotain riparityyppistä mutta aikuisille, eli leirillä lauletaan, syödään, nauretaan, itketään, syödään lisää, keskustellaan, saadaan ystäviä, luodaan yhteyksiä ja kohtaamisia, nukutaan liian vähän ja ylipäätään kuljetaan pieni matka elämää yhdessä, joka voi loppujen lopuksi osoittautua paljon suuremmaksi kuin etukäteen saattaa aavistaakaan. 

Tää viikonloppu oli taas sellainen. Mä oon jotenkin tajunnut niin paljon asioita, kokenut niin syviä ja ihmeellisiä kohtaamisia ja jotenkin niin paljon asioita on noussut pintaan, että oon nyt ihan loppu. Mun olo on haikea, ja vaikka koko viikonlopun taistelin sellaisen tunteen kuin kiitollisuus kanssa, niin nyt mulla on myös kiitollinen olo, mikä tuntuu ehkä vähän ristiriitaiselta. 

Mä tiedän, että moni seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva on varmasti joutunut kokemaan tosi pahoja juttuja jotka liittyy jotenkin uskontoon, uskomiseen tai kirkkoon. Mäkin olen. Mä en enää oikein tiedä mihin mä uskon, ja välillä mietin että miksi mä lähden silti kerta toisensa jälkeen jonnekin kirkon järjestämälle leirille. Jotain siinä taustalla täytyy olla kun aina menen kuitenkin, vaikka nää viikonloput ei ole mulle ollenkaan helppoja. 

Yhden syyn mä ainaskin tiedän, ja se on se, että nuo viikonloput antaa mulle mahdollisuuden käsitellä kaikkea turvassa. Mä tiedän että mut hyväksytään siellä, mä saan olla mä juuri niin avoimesti kuin haluan ja koen sopivaksi. Mä saan jakaa, luottaa, oppia, oivaltaa, uskoa ja olla uskomatta juuri niin kuin haluan. Mä voin olla koko viikonlopun hiljaa ja sekin on ihan ok. Tai niin kuin nyt, niin mä voin koko viikonlopun kapinoida mielessäni (tai vaikka ääneenkin, mutta se ei oikein ole mulle ominaista) kaikkea uskomista ja kirkkoa vastaan, ja sekin on ihan hyvä. Kun mä lähden tuonne leirille, niin mä tiedän, että mulla on mahdollisuus olla turvallisessa tilassa koko viikonloppu, ja se on tosi voimauttavaa. 

Kuten sanottua, niin nyt väsyttää. Yläpuolella on kuva jonka otin kotimatkalla kun odotin junaa. Mun mielestä siinä näkyy kaikki tämän viikonlopun tunteet aika hyvin. Se olen vain mä; väsyneenä, rikkinäisenä, kiitollisenakin. Ihan epätäydellisenä, mutta silti minuna. En mä osaa selittää sitä sen enempää.