Elämä etenee jotenkin ihanasti. Tai en mä tiedä eteneekö se edes, nyt on jotenkin ihanaa vaan olla paikallaan. Testot tietenkin tekee koko ajan töitään mussa ja aiheuttaa jatkuvasti uusia muutoksia, mutta muutoin arki on jotenkin ihanan paikallaanpysyvää ja tasaista nyt. Seuraavaan transpoliaikaan on useampi kuukausi ja hormonipoliaikaan samoin, nyt saa jotenkin vaan olla rauhassa ja odotella testomuutoksia. Ja elää.
Oon ihan syksyihminen, ja musta on ihanaa nähdä ulkona tuo väriloisto. Tänään oli aivan upea päivä, aurinko paistoi ja joka puolella on niin keltaista. Kävin aamulla kirkossa, mutta loppupäivän päätin viettää kotona, ihan vaan siksi että mä voin. On tehnyt hyvää neuloa sukkaa ja katsella sarjaa sohvannurkassa melkein koko päivä.
Kuten sanottua, kaikki tuntuu tosi tasaiselta jotenkin nyt. Uskon, että testoilla on suuri vaikutus mun mielialoihin ja hyvään oloon, ja niiden tuomilla muutoksilla tietenkin myös. Tänään tuntui ensimmäistä kertaa koskaan kirkossa siltä, että pystyin laulamaan kunnolla oktaavia alempaa kuin aikaisemmin. Se tuntui aivan mahtavalta, ja vaikka mun laulaminen on ehkä lähinnä raakkumista vielä tällä hetkellä kun en hallitse ääntäni matalalta kovin hyvin, niin jotenkin tuntuu että se ei edes haittaa mua juuri nyt. Tuntuu vaan ihan uskomattoman ja sanoinkuvaamattoman ihanalta että on saanut oman äänensä vihdoin. Toki mun ääni vielä pitkään tulee madaltumaan ja muuttumaan, mutta ero on kuitenkin jo nyt aika iso.
Jotenkin on vaan tosi hyvä olla. Haluan keskittyä siihen; elämiseen ja olemiseen, tästä hetkestä nauttimiseen. Toisaalta on myös jotenkin sellainen olo, että nyt on tilaa ajatella jos jotain ajateltavaa tulee mieleen, ja oon esimerkiksi miettinyt omaa menneisyyttäni nyt paljon ja kokenut siihen liittyen jotain irrallisuutta. Koen kyllä, että se on varmaan aika luontevaa tällaisessa elämäntilanteessa joka on yksi suuri siirtymävaihe, eikä mulla jotenkin ole tämänkään asian kanssa mitään hätää, mutta huomaan vaan ajatelleeni sitä paljon nyt.
Mä en voinut uskoa, että testot vaikuttaisi mun elämänlaatuun näin paljon, näin nopeasti ja näin kokonaisvaltaisesti. Mulla alkaa olla sellainen olo, että oikeastiko elämä voi olla tällaista, tältäkö tuntuu kun on oma ääni, tältäkö tuntuu kun haluaa puhua, haluaa lähteä pois kotoa ja haluaa olla olemassa ja tulla nähdyksi. Ja tämä matka on kuitenkin vasta ihan alussa. Tavallaan en malta odottaa mitä se tuo tullessaan, mutta samalla on sellainen olo että en halua kiirehtiä, vaan haluan ihastella maisemia ja nauttia koko matkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti