Testoja on takana nyt vajaat kymmenen viikkoa, ja halusin tulla kirjoittamaan niiden vaikutuksesta mun mielialoihin sekä minäkuvaan ja itsetuntoon. Vaikutus on nimittäin jo tähän mennessä ollut melko suuri.
Oletinkin, että testot vaikuttaisi mun mielialaan huomattavasti ja että mun olo itseenikin liittyen parantuisi. Silti oon ollut tosi yllättynyt siitä minkälainen olo mulla oikeasti on, miten hyvältä musta tuntuu ja miten en edes meinaa löytää sanoja tälle ololle. Vaikka mulla on totta kai ollut onnellisia hetkiä ja hyviä aikoja elämässäni ennenkin, niin musta ei vaan koskaan ennen ole tuntunut tältä.
Testot luultavasti tasoittaa mielialaa ihan hormonaalistenkin vaikutusten takia, mutta vaikea on tietenkin arvioida mikä on vaan eri muutosten tuomaa hyvää oloa ja mikä vaikuttaa jotenkin vaikka aivojen toimintaan hormonien kautta. Silti, kuten sanottua, musta ei ole koskaan ennen tuntunut tältä.
Parhaiten mun oloa varmaan kuvaisi se, että mun on vaan tosi hyvä olla. Kärsin edelleen dysforiasta, mun elämässä on edelleen vaikeita asioita ja mua edelleen toisinaan suututtaa, ahdistaa ja harmittaa. Siitä huolimatta kaikella on jotenkin erilainen pohja. Elämän sävy on jotenkin muuttunut. Tai ehkä mun elämään on vaan tullut paljon enemmän valoa.
Mulla on ensimmäistä kertaa kotoa poistuessani sellainen olo, että hei mä ehkä näytän ihan hyvältä. Ja että mä alan näyttää itseltäni. Mä nautin puhumisesta kun mun ääni on jo niin paljon omempi. Sosiaaliset tilanteet tuntuu helpommilta. Ei vielä helpoilta, mutta ne onkin aina olleet mulle vaikeita.
Mulla on myös ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen olo että mähän taidan olla ihan hyvä tyyppi. Musta on tullut ihan hyvä, oon kasvanut ihan hyväksi ihmiseksi. Oon ylpeä mun arvoista ja siitä että pidän niistä kiinni, siitä että mä oon mä. Miten hyvältä tuntuu oikeasti olla ylpeä itsestään. Ensimmäistä kertaa pystyn näkemään itseni kokonaisuutena, jotenkin vähän ehkä ulkopuoleltakin, ja toteamaan että hei sä oot hyvä. Aikaisemmin oon nähnyt lähinnä sarjan epäonnistumisia ja virheitä.
Jotenkin tuntuu, että oon hakenut tähän saakka elämässäni sitä hyväksyntää ylisuorittamalla ja toisaalta yrittämällä olla näkymätön, ja nyt musta tuntuu, että mä en ehkä tarvitsekaan sitä enää. En usko, että pääsen ylisuorittamisesta, näkymättömyyden tavoittelusta tai ylipäätään muiden miellyttämishalusta eroon ihan noin vain, mutta tuntuu vaan älyttömän hyvältä, kun ei tarvitse enää elää miellyttääkseen muita tai ollakseen mahdollisimman huomaamaton ja mahdollisimman helppo, ei kenenkään tiellä, keskittyä siihen ettei vain olisi hankala.
Ehkä se on vähän hassua, että nyt tuntuu siltä että on lupa olla olemassa. Koska ihan yhtä lailla mulla on ollut lupa olla olemassa ennenkin. Ehkä mä en oo itse vaan osannut uskoa sitä tai antanut itselleni sitä täyttä lupaa siihen, koska en oo tavallaan edes kokenut vielä olevani olemassa. Silloin on aika vaikeaa vaatia itselleen mitään.
Alan ymmärtää, että mä olen aina ollut ja olen niin arvokas että mulla on oikeus kaikkeen samaan kuin muillakin ihmisillä. Mä olen yhtä tärkeä, myös mä merkitsen.
Joten joo; ihanaa olla vihdoin olemassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti