Mä kirjoitin joskus nuorempana tosi paljon. Ihan kaikkea kirjeistä ja pitkistä postikorteista runoihin ja tarinoihin. Olin myös hyvä siinä, sanat oli mulle jotain jota pystyin hallitsemaan ja joiden avulla pystyin tekemään mitä vaan. Enää mä en osaa.
Otin silti hetki sitten paperia ja kynän ja kirjoitin ylös mun ajatuksia hyvin tajunnanvirtamaisesti, ihan vaan koska tuntui siltä. Ajattelin jakaa pari pientä pätkää tässäkin, vaikka ei nämä mitään kovin ihmeellisiä ole. Ehkä ne enemmänkin kuvastaa sitä miten hukassa välillä olen tämän maailman kanssa.
---
jos voisin
karkaisin kaupungin taivaalle
vapaaksi olemaan totta
antaisin minuudelle äänen
uuden vihdoin löydetyn
keräisin kadonneet palaset
kasaisin niistä korjatun
näkisitkö silloin minut
kaikilta säröiltäni
näkisitkö minut
---
vaikka minä huutaisin
ääni katoaa
muuttuu kevyeksi ilmaksi
voi kun se tavoittaisi
koko maailman
kaikille kuuluisi
sellainen julistus että
minä olen olemassa
olen oikeasti olemassa
---
vielä minä olisin
ihan totta
minulla olisi
oikea nimi kaikkialla
---
Vaikka oon kokenut paljon pahaakin, mua on satutettu paljon ja oon ollut siksi tosi rikki, niin silti musta tuntuu että väärässä kehossa eläminen on maailman suurin särö joka halkaisee mut kokonaan. Ei mitenkään kauniisti, vaan tosi moneen osaan, syvästi ja suuresti. Sitä säröä ei saa pois muuten kuin korjaamalla. Sille korjausmatkalle mä olen nyt lähdössä.
---
En tiedä miten tän päivityksen julkaiseminen onnistuu, koska olen taas pääkaupunkiseudulla reissussa maanantain poliaikaa varten, eikä mulla ole tietokonetta mukana, joten yritän naputella tätä päivitystä puhelimella. En oo koskaan ennen tehnyt niin, joten katsotaan miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti