10kk testoilla

Huh, meneepä aika nopeasti. Tuntuu että vasta ihan hetki sitten tein tuon 9kk testoilla -postauksen (ja TikTok-videon), ja nyt on taas kulunut kuukausi. Parin kuukauden päästä on täynnä kokonainen vuosi testoilla, tuntuu ihan ihmeelliseltä!

Kuten oon jo monta kertaa aiemminkin sanonut, ei muutokset ole enää tässä vaiheessa ihan hirveän suuria. Äänivideota kuvatessa tuli sellainen olo, että eihän mun ääni ole muuttunut oikeasti yhtään viimeisen kuukauden aikana - eikä varmaan pahemmin olekaan.

Yksi sellainen miellyttävä muutos jonka nyt olen kuitenkin viimeisten kuukausien, ja ehkä etenkin viimeisten viikkojen, aikana huomannut on se, että rasva mun kehossa todellakin on lähtenyt siirtymään eri paikkoihin. Parhaiten sen huomaa takapuolesta ja rintakehästä, jotka on yhtäkkiä yllättävänkin tyhjän oloisia, heh. Lisäksi huomaan, että lihakset kasvaa kohisten, ja mulla on jopa ihan näkyvä haba jos jännitän sitä, ja lihakset kipeytyy liikunnasta tosi nopeasti. Syön kyllä magnesiumia, jottei lihaskivut olisi ihan niin pahoja.

Lisäksi musta tuntuu, että parta on kasvanut paljon viime aikoina ja ihokarvojen määrä toki muutenkin lisääntyy jatkuvasti. Ei siis tietenkään enää niin huomattavasti, koska karvaa on jo valmiiksikin aika paljon, mutta kuitenkin. Alapuolella on teidän iloksenne kuva mun jaloista eilen suihkun jälkeen. :D Kuva on otettu ihan ilman salamaa, yleensä otan karvakuvat salamalla että näkyy paremmin, mutta näitä alkaa olla sen verran runsaasti ettei ehkä tarvita enää sitä salamaakaan. Mua huvittaa suunnattomasti se, miten karvat loppuu nilkkaan, ihan kun ois housut jalassa. Vaikka oikeasti mun varpaissa ja jalkapöydilläkin kasvaa vähän karvaa.

Lopuksi vielä kuvapari, jonka tein tänään. Tuo vasemmanpuoleinen kuva on otettu aika tarkalleen vuosi sitten. Tykkäsin siitä kuvasta paljon, se oli mun mielestä maskuliininen ja näytin siinä mielestäni tosi hyvältä. Muistan kuitenkin, että jouduin ottamaan uusia otoksia vaikka millä mitalla, koska aina joku oli pielessä ja tuntui, etten millään saanut itsestäni "sopivan" näköistä, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Tuo oikeanpuoleinen kuva on otettu tänään, ja nappasin vaan kuvan kun sattui olemaan tuo sama paita päällä ja päätin että tää on ihan hyvä - ja onhan se. Muutos on oikeesti aika suuri, niin kasvojen muodossa kuin parran määrässäkin, mutta etenkin elämänlaadussa. Se ehkä näkyy katseesta.

Itse kehitetyt pukeutumissäännöt ja kehoahdistus

Joka ikinen kesä mua ahdistaa, koska on niin kuuma. En ole koskaan erityisesti pitänyt kesästä, koska mä palan herkästi auringossa ja mulla on hirveän tukala olo. En ole koskaan pystynyt käyttämään lyhythihaisia paitoja tai lyhytlahkeisia housuja, koska mua on ahdistanut liikaa. Hellesäät on olleet mulle siis varsin vaikeita oikeastaan niin kauan kuin muistan.

Pari päivää sitten vaihdoin yöpaidan housut shortseihin. Ostin viime kesänä kahdet yökkärishortsit, koska tuli kivannäköiset vastaan, ja koska halusin helpottaa omaa oloani ja parantaa uneni laatua. Mä en oo koskaan aikaisemmin kyennyt nukkumaan shortseissa, vaan mulla on aina pitkälahkeiset housut nukkuessa jalassa. T-paitoja käytän kyllä yöpaitoina, mutta kaikista eniten tykkään nukkua paidoissa joissa on pitkät hihatkin.

Silloin pari päivää sitten lisäsin tämän kuvan mun instastooriin todeten, että täytyy kyllä olla oikeasti kesä kun mäkin vaihdan yökkärihousut shortsimallisiin. Siitä kirposikin varsin pitkä yksinpuhelu ja pohdinta liittyen vaatteisiin ja rajoitteisiin, joita mulla on etenkin nuorempana pukeutumiseen liittyen ollut. Ajattelin, että jakaisin myös täällä blogin puolella noita ajatuksia, koska ne oli musta mielenkiintoisia.

Kuten sanottua, mä en oo koskaan tykännyt lyhythihaisista paidoista tai lyhytlahkeisista housuista. T-paitoja siis oon käyttänyt kyllä, mutta vain sellaisia joissa on ollut "riittävän pitkät" hihat, eli mielellään sellaiset jotka yltää vähintään kyynärpäähän. Shortseja en yksinkertaisesti ole käyttänyt, jotain caprihousuja kyllä, mutta epämukavalta on tuntunut sekin.

En ollut koskaan ennen prosessia pohtinut, mistä mun pukeutumisahdistus johtuu, mutta pukeutuminen on ollut mulle aina vaikeaa, ja mulla on lapsesta saakka ollut hirveästi pukeutumissääntöjä. Sen lisäksi, että lyhytlahkeiset ja -hihaiset sekä muut "paljastavat" vaatteet on olleet ehdoton ei, en oo myöskään kyennyt käyttämään mitä tahansa muita vaatteita, vaan mun on jotenkin täytynyt varmistua että se vaate on hyvä, että kaikki jotenkin "sopii". Lainausmerkeissä sopii siksi, että mua ei varsinaisesti ole kiinnostanut että vaatteet sopisi värien tai joidenkin yleisten pukeutumissääntöjen mukaan yhteen, vaan se sopiminen on ollut enemmän sitä, että katson että jokainen kohta kehosta peittyy tarpeeksi, yleensä mielellään monen vaatekerroksen alle.

Muistan, että kun oon ollut noin 11-12-vuotias niin mun äiti on houkutellut mut kanssaan uimarannalle. Mulla ei ole ollut aikomustakaan mennä uimaan, mutta oon kuitenkin lähtenyt mukaan viettämään aikaa. Äiti on maannut bikinit päällä ottamassa aurinkoa, ja mä oon istunut pitkälahkeisissa housuissa, pitkähihaisessa paidassa + sukissa, hattu päässä jne. varjossa ja lisäksi mulla on ollut vielä sateenvarjokin jonka oon pitänyt suojanani. Vaikka oon ollut herkkä palamaan auringossa, niin en mä nyt ihan tuon kaltaista suojaa ole koskaan kuitenkaan kaivannut, vaan hyvä aurinkorasva on riittänyt kun oon pienenä halunnut mennä vaikka uimaan.

Teini-ikäisenä aloin ostamaan itse vaatteitani ja päättämään tietenkin muutenkin yhä enemmän mitä pukisin päälleni. Oon pukeutunut ihan hirveästi erilaisiin kerroksiin. Mulla oli yleensä aina paidan alla pitkä toppi, sitten se itse paita (yleensä pitkähihainen t-paita), sen päällä huppari tai neule tai joskus lyhythihainen mekko ja jalassa usein pussihousut tai haaremihousut, käytin myös vakosamettihousuja mutta en farkkuja. Lisäksi pidin usein housujen päällä hametta ja mulla oli melkein aina vielä lisänä säärystimet. Housujen alla oli usein sukkahousut/legginssit, vaikka ei olisi ollut edes hirveän kylmä. Ehdottomasti tärkein jokapäiväinen tuntomerkki mun pukeutumisessa oli kaulahuivi tai kaksi. Pidin kaulahuivia aina kaulassa ja myös kasvojeni edessä niin, että se peitti vähintään suun, usein nenänkin ja musta näkyi vain silmät.

Mä oon aina piiloutunut vaatteideni alle. Nuorempana pukeuduin myös miesten vaatteisiin, esim. mun housut ja hupparit oli usein miesten puolelta ja pidin myös miesten t-paidoista (ja niissä on riittävän pitkät hihatkin). Mutta kun nyt muutama vuosi sitten vihdoin aloin ostamaan taas miesten vaatteita, niin mun kerrospukeutuminen väheni huomattavasti. Pidän kyllä edelleen kovasti kaulahuiveista ja kerrospukeutumisesta, mutta nykyisin mulle kerrospukeutumista on esim. t-paita + sen päällä auki oleva huppari tai kauluspaita. Vaikka laittaisin kaulaani huivin, voin ottaa sen pois jos mulle tulee vaikka kuuma. Nuorena musta tuntui, että mä en yksinkertaisesti voi, ja laitoin huivin kaulaan ihan kaikkialle kaiken maailman juhlia myöten.

Mun olo siis helpottui huomattavasti kun aloin pukeutumaan niin kuin halusinkin, eli miesten vaatteisiin. Sain myös vihdoin nimen mun järkyttävälle kehoahdistukselle; se oli dysforiaa. Mä en ole tietenkään lapsena tai nuorena tiennyt mitä on kehodysforia (tai edes mitä on transsukupuolisuus), mutta se tunne juuri esim. pukeutumiseen liittyen on ollut tosi samankaltaista kuin dysforia. Sitä on yrittänyt hallita kaikin eri keinoin ja on yrittänyt päästä piiloon kun ei ole oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa. Samalla ei ole ollut mitään mikä selittäisi sitä pahaa oloa ja tarvetta piiloutua, eikä sellaista syytä ole oikeastaan edes ymmärtänyt etsiä, vaan enemmänkin on jotenkin elänyt sellaisessa luulossa, että kaikista varmaan tuntuu tältä.

Viime kesänä ostin mun ensimmäiset shortsit, no, varmaan ikinä. Toki mulla on joskus lapsena ollut shortseja, mutta en ole kyllä koskaan ostanut yksiäkään itse. Niiden käyttäminen tekikin kesästä vähän siedettävämpää, ja samoin teki sekin, että pystyin laittamaan päälle ihan vaan t-paidan ja tajusin myös, miten kivoja ohuesta ja liehuvasta materiaalista tehtyjä lyhythihaisia kauluspaitoja on olemassa. Binderi toki tekee kesästä varsin tukalan silti, mutta se helpotti jo paljon.

Jossain vaiheessa kulunutta kevättä löysin mun alennusmyynnistä ostaman hihattoman paidan. Olin ostanut sen, koska se oli halpa ja kiva, ja ajattelin, että ehkä mä joskus elämässäni vielä oon tarpeeks rohkea käyttämään tätä. Tai en mä usko että kyse on rohkeudesta, ehkä taustalla oli enemmän ajatus siitä, että ehkä mulla vielä joskus on niin hyvä olla että voin käyttää tätä paitaa. Ja jos en, niin se toimii varmasti aluspaitana. Nyt keväällä muistin, että mulla ylipäätään on tuo paita, ja käytin sitä välillä kotona hupparin alla ja totesin, että se on aika kiva ja ostin pari uutta hihatonta paitaa samaan käyttötarkoitukseen.

Pari päivää sitten oli tosi lämmin, ja mä lähdin tuossa hihattomassa paidassani ulos! Ihan lyhyelle kävelylle vain Samuelia vastaan, mutta kuitenkin. Ja tuntuipa muuten hyvältä! Ei ollut yhtään niin tukala olo kuin aiemmin, kun olin käynyt ulkona hihallisessa paidassa, ja mun olo oli niin vapaa ja hyvä, vaikka vähän pelottikin että mitä jos joku ajattelee jotakin ja miltähän mahdan näyttää. Fiilis joka päällimmäisenä kuitenkin jäi mieleen, oli se ihana vapaus ja uskallus. Ja tuulenvire iholla.

En oikeasti ole käyttänyt hihatonta paitaa missään sitten sen jälkeen kun oon ollut ehkä 10-11-vuotias korkeintaan. Tai toki oon käynyt uimassa koulun kanssa ja joskus rannallakin, mutta se on ollut aikalailla sitten suoraan veteen, ylös vedestä, pyyhkeen sisään ja äkkiä lisää vaatetta päälle. En oo pystynyt kuvittelemaankaan, että olisin yhtään vähemmissä vaatteissa julkisesti missään ikinä, enkä oo edes yrittänyt pakottaa itseäni siihen, koska tiedän etten pysty ollenkaan toimimaan jos mulla on paha olla siitä mitä mulla on päällä, ei siinä ole vaan mitään järkeä.

Mun kehoahdistus on sisältynyt myös niihin hetkiin kun olen yksin. Mun dysforia ei poistu mihinkään vaikka olisin yksin kotona ja tietäisin, ettei sinne ole tulossa ketään muita. Ahdistus pysyy silti, enkä mä ole aiemmin kyennyt tekemään mitään esimerkiksi hihaton paita päällä, kun on tuntunut että se vaan paljastaa liikaa. Jos olen yrittänyt nukkua shortseissa, niin olen heräillyt pitkin yötä siihen ahdistukseen ja hikoillut sitten tiiviisti päällä olevan peiton alla kun on pitänyt jotenkin päästä piiloon.

Nykyäänkin mä kärsin kyllä dysforiasta, mutta testot on kuitenkin tehneet sen, että kokonaisuudessaan mun keho tuntuu oikealta eikä aiheuta mulle dysforiaa, ja siinä on vain tiettyjä kohtia jotka sitä dysforiaa aiheuttaa. Nautin kesistä joka vuosi aina vähän enemmän, vaikka rakastan kyllä eniten silti sellaisia viileitä ja koleita vuodenaikoja kun voi käpertyä huppariin ja villasukkiin, ja nyt on erityisen ihanaa tietää, että tämä on mun viimeinen kesä binderin kanssa! Ensi kesänä olen vielä niin paljon vapaampi! 

Siis oikeesti miettikää; ensi kesänä mä voin mennä uimaan julkisella uimarannalla!

Juttu Iltalehdessä

Tein joskus toukokuussa TikTok-tilin. Mun ajatuksena oli seurailla siellä muutamia tuttuja ja katsoa minkälaista sisältöä sieltä ylipäätään löytyy. Tein jotain höpsöjä videoita sinne pari itsekin, mun seuraajakunta koostui ehkä kahdestakymmenestä tutusta ihmisestä. Kun toukokuun 22. päivä tuli täyteen yhdeksän kuukautta testoilla, mä ajattelin, että voisinhan julkaista sen testovideonkin TikTokissa ja niin sitten teinkin.

Mä en millään olisi voinut uskoa, miten paljon näkyvyyttä tuo testovideo sai. Kun videolla oli lähemmäs 400 000 katselukertaa, niin Iltalehden toimittaja otti muhun yhteyttä ja kysyi, saisivatko he tehdä tuosta videosta jutun. Päätin lopulta suostua, vaikka vähän mua ensin arveluttikin. Sain kuitenkin sovittua, että saan jutun luettavakseni etukäteen ja jos on jotain korjattavaa siinä vaiheessa, niin saan vaikuttaa korjauksiin. Lisäksi sovittiin, että esiinnyn jutussa vain etunimelläni, videota ei julkaista missään muualla kuin tässä yhdessä jutussa ja kommentointi on automaattisesti poissa käytöstä Iltalehden sivuilla. Toimittajan kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä ja haastattelukin sujui puhelimessa mun mielestä ihan mukavasti.

Juttu julkaistiin pari päivää sitten, ja mä muutin sometilini varmuuden vuoksi yksityisiksi. En oo kuitenkaan vielä toistaiseksi saanut mitään häiriö- tai vihakommentointia, vaikka TikTokissa ennen tämän lehtijutun julkaisua siitä sainkin osani. Suurin osa kommentoinnista oli kuitenkin jo silloin tosi ihanaa, ja tähän lehtijuttuun liittyen oon saanut lähinnä vaan kannustavia ja ihania kommentteja tutuilta ihmisiltä.

Oon iloinen että suostuin tähän juttuun, vaikka vähän hassulta se jollain tavalla tuntuikin. Pidän tärkeänä sitä, että transihmiset saavat äänensä kuuluviin ja medianäkyvyyttä, mutta en ole missään vaiheessa ajatellut, että juuri mun täytyisi olla se joka sitä näkyvyyttä saa. Kun mahdollisuutta kuitenkin tarjottiin, niin en nähnyt mitään syytä kieltäytyä.

Itse jutun voitte käydä lukemassa/katsomassa tästä.

Viimeinen transpolikäynti

Mulla oli maanantaina viimeinen aika transpolille. Se hoidettiin etänä videoyhteyden välityksellä koronatilanteesta johtuen. Tapasin siis lääkäriä, mikä oli outoa, koska tämä taisi olla nyt mun neljäs lääkäri koko prosessin aikana transpolilla ja kolmas vuoden sisään. Kahta edellistä en ole koskaan edes tavannut, puhunut puhelimessa muistaakseni molempien kanssa kerran. Tapaaminen meni kuitenkin ihan hyvin, vaikka henkilökunnan suuri vaihtuvuus onkin vähän harmi.

Tämä tapaaminen oli siis mun ns. tosielämävaiheen viimeinen tapaaminen, ja sen seurauksena mut kirjattiin ulos transpolilta enkä siis ole enää transpolin asiakas. Se tuntuu jollain tavalla hurjalta, mutta aika hienolta kyllä myös!

Lääkäri siis tosiaan soitti mulle, ja kyseli miten oon kokenut mun tutkimusjakson tai prosessin ylipäätään transpolilla. Keskusteltiin siitä, oli ihan kivaa että sai vihdoin antaa rehellistä palautetta. Lisäksi keskusteltiin mun omista fiiliksistä prosessiin ja itseeni liittyen, mun mielialoista ja oloista ja testojen vaikutuksista. Ja tulevaisuudesta, siitä mitä prosessin suhteen toivoisin tai en toivoisi jatkossa.

Tapaaminen kesti kaiken kaikkiaan vain puoli tuntia ja meni siis ihan hyvin. Lääkäri kirjoittaa mulle seuraavaksi puoltavan lausunnon sukupuolen juridista muuttamista varten ja lisäksi hän laittoi lähetteen menemään Tampereen transpolille second opinion -käyntiä varten sekä pyynnön hormonipolille lisääntymiskyvyttömyystodistuksesta. Kun mulla on nuo kolme paperia (kaksi lausuntoa eri transpoleilta sekä tuo hormonipolin todistus), niin voin muuttaa mun juridisen sukupuolen. Uskoisin, että tässä menee aikaa ehkä johonkin ensi syksyyn, koska Tampereen transpolille on varmaan jonkin verran jonoa.

Mun taival transpolilla alkoi noin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hain lokakuussa 2017 lähetteen Helsingin transpolille. Ensimmäinen käynti transpolilla oli tammikuussa 2018, ja vuoden 2018 aikana käyntejä oli sairaanhoitajalla, psykiatrilla ja psykologilla useampia, lisäksi järjestettiin läheistapaaminen perheelle. Vuoden päätteeksi oli hoitoneuvottelu, jossa en saanut diagnoosia. Tämän jälkeen odottelin vajaan puoli vuotta, minkä jälkeen toukokuussa 2019 vihdoin sain diagnoosin.

Tuo tutkimusjakso oli se kaikista raskain osa prosessia. Koin rankaksi sen, että kerta toisensa jälkeen piti tavata uusia ihmisiä ja olla valmis avaamaan mitä tahansa henkilökohtaisia asioita mitä multa vaan satuttaisiin kysymään. Puhuin elämästäni, historiastani, itsestäni ja sukupuolikokemuksestani niin paljon, että edelleen tuntuu että jos multa kysytään jotakin noihin aiheisiin liittyvää, olen valmis antamaan analyyttisen ja harkitun vastauksen. Toisaalta opin myös itsestäni tosi paljon, opin ymmärtämään itseäni eri tavoin ja hahmottamaan omaa elämäntarinaani. Samalla sukupuolikokemus muodostui asiaksi, joka edellä aloin ajattelemaan kaikkea elämässäni. Kaikkiin asioihin elämässä sukupuoli ei kuitenkaan liity millään tavalla, ja siksi yritän nyt opetella näkemään asioita muistakin näkökulmista.

Tutkimusjakso oli matka, joka täytyi vaan käydä läpi, jotta voisi saada diagnoosin ja hoitoja. Vaikka oon sen aikana oppinut itsestäni valtavasti ja ymmärtänyt miten vahva ihminen onkaan silloin kun on pakko, niin mä en mitenkään voi olla sitä mieltä, että tutkimusjakso olisi tehnyt musta kokonaisemman. Enemmänkin se on rikkonut mun rajoja ja pakottanut mut puhumaan elämäni vaikeimmistakin asioista kysymättä haluanko tai tuntuuko se musta sopivalta. Lisäksi oon pelännyt jokaista transpolikäyntiä ja sitä, osaanko ilmaista asiani riittävän selkeästi ja oikealla tavalla, jotta tulisin ymmärretyksi oikein. Jopa nyt tuota viimeistäkin käyntiä edelsi hirveä ahdistus ja pelko siitä, voisiko jotakin pahaa vielä tapahtua.

Sen sijaan testot on kyllä tehneet musta ja mun elämästä kokonaisempaa ja huomattavasti parempaa. Ja sen takiahan mä olen tämän prosessin jaksanutkin käydä läpi, että olisin vihdoin konkreettisesti koko ajan enemmän minä.

Oon siis ehdottomasti iloinen, että transpolikäynnit on nyt takana päin. Ihmiset oli aina kyllä ihan mukavia ja varmasti yrittivät siellä parhaansa, mutta kohtaaminen ei kuitenkaan aina onnistunut olemaan kaikkiin asioihin liittyen sensitiivistä. Sen mä kerroin tuossa viimeisellä tapaamisella lääkärillekin, ja tuntui hyvältä voida vihdoin sanoa se ääneen. Ajattelin vielä myöhemmin kirjoittaa palautetta transpolille.

Kuitenkin, nyt on varsin vapaa olo. Jäljellä on vielä käynti Tampereen transpolilla ja papereiden kiikuttaminen maistraattiin sekä tietenkin mastektomia, mutta sen jälkeen asiat alkaa olla varsin hyvin. Lisäksi vihdoin voisin ehkä alkaa luottaa siihen, että tätä onnea ei enää oteta multa pois!

9kk testoilla

Oon ollut tänään tasan yhdeksän kuukautta testoilla. En oikein tiedä mihin aika on kadonnut, ihan vastahan mä laitoin ensimmäisen geeliannoksen ja aloin odottelemaan malttamattomana muutoksia joita testosteroni toisi tullessaan. Muutaman kuukauden päästä oon ollut testoilla jo vuoden, ja se tuntuu ihan uskomattomalta.

Oon innostunut tässä viimeisen viikon aikana TikTokista. Alun perin tein tunnuksen sinne ihan vaan seuraillakseni muita, mutta nyt oon innostunut tekemään videoita sinne myös itse. Tänään tein videokoosteen mun äänestä viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Oon muutenkin taltioinut mun ääntä koko ajan ja koen, että se on ollut tosi tärkeä osa mun prosessia ja sitä, että pää pysyy tässä mukana.

Testojen tuomat muutokset on ehdottomasti olleet tosi tosi toivottuja, mutta samalla sitä tiedostaa, että muutokset on isoja ja erityisesti sen, että ne on myös pysyviä. Vaikka nyt lopettaisin testot, mun ääni ei  koskaan enää palaisi sellaiseksi kuin se on ollut eikä myöskään mun keho tulisi esim. karvojen osalta koskaan palaamaan ennalleen. Ja vaikka mä en missään nimessä haluaisikaan palata siihen mitä olen ollut ennen testoja, niin mun mielestä on ollut tärkeä myös tässä koko prosessin aikana antaa tilaa omalle mielelle pohtia ja punnita näitä asioita eri näkökulmista.

Videot ja valokuvat, mutta ehkä erityisesti videot, on olleet mulle itselle tärkeitä tässä viimeisen vuoden aikana. Oon niiden avulla saanut paitsi tuoda näkyväksi sitä kuka olen, myös itse tottua siihen että mä näytän nyt tältä ja mun ääni kuulostaa tältä. Välillä kuuntelen bussissa kerta toisensa jälkeen Spotifyn sijaan nauhoituksia joissa itse laulan testojen aloittamisen jälkeen, koska musta tuntuu niin älyttömän hyvältä kuulla mun omaa ääntä kun se vihdoin tuntuu omalta.

Mut oletetaan nykyään oikeastaan poikkeuksetta mieheksi, mikä on tietenkin aivan ihanaa. Joskus joudun kuitenkin itse vielä palauttelemaan itselleni mieleen, että ihmiset oikeasti näkee mut miehenä. Vaikka oma ääni tuntuu jo tutulta ja täysin omalta, höpöttelen silti välillä itsekseni vain muistaakseni millainen mun ääni ihan oikeasti nyt onkaan, se kun kuitenkin muuttuu ihan koko ajan. Nykyään tosin tuntuu, ettei muutos ole ihan niin huomattavaa kuin pari kuukautta testojen aloittamisen jälkeen, mutta kyllä se vaan joka kuukausi on muuttunut kun kuvaan 22. päivä uuden videon.

En nyt osaa liittää tähän mun TikTok-videota, mutta mut löytää sieltä nimellä @leimujoonatan. Lisäksi latasin tuon samaisen videon Instagramin stooreihin, eli sieltäkin voi halutessaan käydä kuuntelemassa ja katselemassa. Linkki Instagramiin löytyy tuosta sivupalkista. Kiinnitin nyt huomiota myös siihen (tai itse asiassa Samuel kiinnitti ja sanoi siitä mulle), että mun ääni selkeästi laskee tuossa 7. ja 8. kuukauden välissä. Siinä välissä tapahtui se, että siirryin Tostranilta Nebidoon. En tiedä onko sillä vaikutusta, mutta aika selkeä toi äänen putoaminen tossa kohtaa kyllä on.

En tiedä onko näissä testokuukausipäivityksissä mitään ideaa enää tässä vaiheessa, mutta ehkä mä jatkan näitä kuitenkin sinne yhteen vuoteen asti. Ainakin tulee säännöllisesti kirjoiteltua omia ajatuksia tänne ylös, vaikka mitään suuria uusia muutoksia ei enää olekaan.

Mastektomian esikäynti

Mulla oli tänään mastektomian esikäynti Taysissa. Jännitin sitä ihan hirveästi, ja etenkin eilinen päivä meni kokonaan jännittäessä. Oli vaikea keskittyä mihinkään, ja pelkäsin etten saisi yhtään yöllä nukuttua. Nukuin kyllä yllättävän hyvin ne muutamat tunnit jotka nukuin, ja aamulla lähdin junalla kohti Tamperetta. Päässä vilisi ihan hirveästi erilaisia ajatuksia, ja suurimpana pelkona tietenkin oli se, että en pääsisi leikkausjonoon ollenkaan. Vähän jännitti toki myös itse tapaaminen.

Pakko silti sanoa, että mitä enemmän tässä nyt on tullut ravattua terveydenhuollossa, niin sitä vähemmän itse tapaamiset tai hoitotoimenpiteet/tutkimukset pelottaa. Usein se jännitys ja pelko liittyy nimenomaan siihen saanko kaipaamaani hoitoa. Kaikista eniten oon jännittänyt hoitoneuvotteluita, ensimmäistä hormonipolikäyntiä ja nyt tätä mastektomian esikäyntiä. Ja toki sitä ihan ensimmäistä transpolikäyntiä (ja okei, myös muita käyntejä).

Nojoo, pääsin perille Tampereelle ja Taysiin, oon nyt mennyt sen rautatieaseman ja Taysin välin bussilla useamman kerran ja se alkaa tuntua tutulta. Hassua. Osaan myös kävellä Tampereen keskustassa jo ilman että tarvitsee koko ajan tuijottaa Google Mapsia. Olin Taysilla yli puoli tuntia etuajassa, ja vaikka yritin kuluttaa aikaa käymällä vessassa ja ilmottauduin vasta sen jälkeen, niin istuin kuitenkin tasan puoli tuntia ennen vastaanottoajan alkamista oikeassa odotusaulassa. Siinä vaiheessa tuntui kyllä siltä että en kestä tätä jännitystä enää, ja miten ihmeessä istun muka vielä puoli tuntia paikallani.

No, ei onneksi tarvinnut istua puolta tuntia, vaan pääsinkin tapaamaan lääkäriä jo jonkun verran etuajassa. Ja mä en nyt oikein edes tiedä mistä alkaisin kirjoittamaan. Tai että kertoisinko mitä tapaamisella käytännössä tapahtui vai miltä se musta tuntui vai kertoisinko molemmat ihan sekaisin vai mitä. Ehkä mä kerron ensin miten tapaaminen pääpirteittäin meni.

Tapasin tosiaan siis kirurgin, joka käsittääkseni myös leikkaa mut, vaikka oon kuullut että usein kirurgi saattaakin vaihtua, jopa vielä leikkauspäivänä. Tapaaminen ei kestänyt kauaa, ehkä puolisen tuntia, ja sen aikana käytiin läpi mun asioita. Ei mitenkään hirveän syvällisesti, koska olin täyttänyt esitietolomakkeet sähköisessä asiointipalvelussa, ja suuri osa perustiedoista oli siis siellä. Keskusteltiin mun bmi:stä hetki, tai lähinnä todettiin että mikä se on ja että paljonko olisi hyvä pudottaa painoa veritulppariskin minimoimiseksi (kuulemma jos bmi on yli 32, niin veritulppariski kasvaa).

Sen jälkeen otin paidan pois ja lääkäri mittaili ja tutki mun rintakehän, eli leikattavan alueen. Samalla mietittiin leikkaustekniikkaa (tai no, ei siinäkään ollut miettimistä, kunhan todettiin mikä se on, kun vaihtoehtoja käytännössä oli tasan yksi) ja lääkäri havainnollisti mulle mistä kohtaa leikattaisiin ja miten. Sen jälkeen puin paidan päälle ja jatkettiin keskustelua hetken aikaa. Mun on jotenkin vaikea muistaa mistä kaikesta juteltiin, mutta lähinnä siis leikkaukseen liittyvistä käytännön asioista kuten tarvittavan sairasloman pituudesta, saattajan tulemisesta mukaan, potilashotellissa yöpymisestä ja muusta semmoisesta. Mastektomia on muuten päiväkirurginen toimenpide nykyään!

Mutta siis, nyt olen mastektomiajonossa! Olin valmistautunut taistelemaan siitä, että mä tarvitsen tämän leikkauksen tosi kipeästi ja että mun pitää päästä siihen mahdollisimman pian, olin piirtänyt ajatuskarttoja siitä miten mastektomia mun elämänlaatua parantaisi ja siitä miten paljon dysforia mun elämään nyt vaikuttaa ja valmistautunut niiden avulla kertomaan kaiken. Ei tarvinnut kaivaa ajatuskarttoja esiin eikä oikein perustella muutenkaan. Oletus oli heti, että tämä leikkaus on mulle tärkeä ja pakollinen ja sitä kohti mennään niin pian kuin odotusaikojen puitteissa on mahdollista.

Lääkärin tapaamisen jälkeen menin vielä hetkeksi aulaan odottamaan ja sen jälkeen tapaamaan hoitajaa. Hänen kanssaan puhuttiin vielä tarkemmin käytännön jutuista kuten leikkauksen tarkemmasta ajankohdasta, peruutusaikojen vastaanottamisesta, potilashotellista ja muusta semmoisesta. Lisäksi sain yhteystiedot joihin voin ottaa yhteyttä mastektomian jälkeenkin jos tulee jotakin kysyttävää.

Mulla ei ole koskaan ollut noin hyvää lääkärin tapaamista kuin tänään! Mä olen aina pelännyt terveydenhuollossa asiointia, joskin tämä transprosessi on kyllä yllättäen siedättänyt sille aika hyvin. Lääkärit on mun mielestä kuitenkin usein pelottavia, heillä on auktoriteettiasema muhun nähden, ja lisäksi heidän käsissään on päättää saanko mä sitä mitä tarvitsen.

Tänään mun tapaama lääkäri oli ihan äärimmäisen sensitiivinen niin trans- kuin painoasioihinkin liittyen. Hän ei sanonut kertaakaan yhtään mitään sellaista, mikä olisi satuttanut mua tai mistä olisi tullut mulle hassu olo. Usein niin käy lääkärissä. Hän ei katsonut mua arvioivasti tai ylhäältäpäin, hän ei tehnyt musta ennakko-oletuksia sen takia mitä olen tai miltä näytän. Tuntui, että mut vaan otettiin vastaan sellaisena kuin olen ja nähtiin minuna.

Mä en osaa edes tarkkaan eritellä kaikkea, mikä mulle teki tuollaisen olon, mutta jotakin kyllä. Esimerkiksi kun puhuttiin painosta, niin lääkäri ei kertaakaan käyttänyt sanoja "ylipainoinen" tai "lihava". Mä itse inhoan sanaa ylipainoinen yli kaiken, lihavaksi mua saa sanoa, koska sitä olenkin (ei tietenkään satuttaakseen tai haukkuakseen tätäkään sanaa saa käyttää). Hän onnistui puhumaan painosta ja painonpudotuksesta tosi hienosti niin, että kuuli sen mitä mä sanoin ja kerroin itsestäni sekä elämästäni. Hän osasi antaa oikeasti konkreettisia vinkkejä siihen, mitä arjessa voisi muuttaa, ihan pieniäkin asioita, että painon voisi saada putoamaan. Ja kaikessa hän otti huomioon sen, mitä mä olin kertonut. Lisäksi hän jotenkin sai mut myös tuntemaan, että en ole inhottava tai vääränlainen, että olen ihan hyvä näin, mutta että leikkauksen takia olisi hyödyllistä että pudottaisin muutaman kilon, koska se minimoisi tiettyjä riskejä.

Toinen asia, josta olin erityisen vaikuttunut, oli mun sukupuolen aito näkeminen. Totta kai esimerkiksi transpolilla ollaan tosi tiedostavia sukupuoleen liittyvien asioiden suhteen, mutta musta ei ole vielä koskaan aikaisemmin tuntunut siltä, että mua aidosti ja oikeasti pidettäisiin miehenä. Ei musta tunnu siltä usein edes mun läheisten ihmisten tai ystävien seurassa. Mutta nyt musta aidosti tuntui siltä, että tuo lääkäri piti mua miehenä, ja hän myös puhui musta ihan vaan miehenä sen sijaan, että olisi sanonut transmies (mikä on toki sekin ok, koska mä olen transmies, mutta tuntui tosi hyvältä kun sanottiin ihan vaan mieheksi).

Musta tuntuu hassulta, että vaikka mä seisoin ilman paitaa ihan vieraan ihmisen edessä, ja rintakehä aiheuttaa mulle aivan valtavaa dysforiaa, niin samalla mä koin, että se ihminen pystyi näkemään sen mitä mä oikeasti olen. Ja huomasi, että hän osasi ajatella mikä mun oloa voisi helpottaa, kun hän kehui esimerkiksi että kylläpä mulla on jo paljon rintakarvoja ja rintalihakset tuntuu jo tosi hyvin. Huomion kiinnittäminen niihin mun rintakehän maskuliinisimpiin ominaisuuksiin oli tosi fiksua ja huomaavaista häneltä.

Mutta joo, tapaaminen meni siis tosi hyvin, ja mulle jäi tosi hyvä olo siitä. Taysilta suuntasin keskustaan kuluttamaan aikaa ja syömään, kun en ollut pystynyt koko aamuna syömään mitään. Sen jälkeen matkustin kotiin, ja nyt alkaa kyllä olla sellainen olo, että onkin pian pakko päästä nukkumaan. Tuntuu vähän siltä, että eihän tätä kaikkea edes ihan vielä käsitä.

Mulla on aivan suunnattoman helpottunut olo. Mä olen nyt ihan varmasti matkalla kohti mastektomiaa, ja sen myötä ihan valtava taakka on tipahtanut mun harteilta ja sydämeltä pois. Vihdoin ei tarvitse taistella, ainakaan vähään aikaan.

Ai niin ja hei! Tänään on myös mun diagnoosin vuosipäivä! Mitähän ensi vuonna tapahtuu 15.5.? :D Prosessiin liittyviä asioita ei pahemmin siinä vaiheessa enää pitäisi olla jäljellä... 

Kehosuhteen muuttuminen testojen myötä

Oon kirjoitellut testojen vaikutuksista tosi paljon, mutta yksi asia, jolle halusin omistaa ihan oman postauksen, oli mun kehosuhteen muuttuminen testojen aloittamisen jälkeen. Tai ehkä oon kiinnittänyt tähän asiaan huomiota enemmän viime kuukausina ja pohtinut, että tästä haluaisin kirjoittaa. Tuntuu vaikealta aloittaa, jotenkin tää aihe on mun mielestä niin tärkeä ja ihana, että haluaisin kirjoittaa tosi hyvän postauksen, mutta ehkä mä annan nyt vaan mennä ja kirjoitan juuri sen mitä mieleen tulee.

Mun kehosuhde on aina ollut vaikea. Pienenä lapsena en hirveästi muista miettineeni kehoani, mutta kun murrosikä alkoi muokata mun kehoa, muuttui mun suhde kehooni paljon. Mun murrosikä alkoi verrattain varhain, ehkä noin 10-11-vuotiaana, ja mä inhosin oikeastaan kaikkea siinä. En muista, että mulla olisi ollut mitään ajatusta mielessäni siitä miltä haluaisin näyttää, enkä ollut miettinyt etukäteen mitään murrosiän tuomia muutoksia, vaikka olinkin niistä saanut tietoa. Koen, että olen silloin sopeutunut mun muuttuneeseen kehoon kyllä, tosin yksi sopeutumistapa oli se, että puin aina vähintään kolme kerrosta vaatetta päälle kun poistuin kotoa.

Kaiken kaikkiaan murrosikä näyttäytyi mulle ikänä, jonka aikana aloin inhoamaan omaa kehoani. En kyennyt näkemään siinä oikein mitään hyvää. Tai no, hiuksistani ja silmistäni olen aina pitänyt, mutta muutoin en ole kyllä kyennyt näkemään oikein mitään hyvää kehossani, en silloin nuorena enkä koskaan sen jälkeen. Joskus on ollut hetkiä, kun oon näyttänyt kyllä mielestäni ihan hyvältä jos mulla on vaikka ollut kivat vaatteet. Oman kehon ajattelun oon kuitenkin hyvin pitkälti vaan sulkenut pois mielestä, enkä oo esimerkiksi ikinä ollut tietoinen siitä, minkä kokoisia vaatteita mun pitäisi kaupasta ostaa. Usein oon ottanut vaan isoimmat mitkä löydän, vaikkei sille olisi edes ollut tarvetta. Parhaimmillaankin oon lähinnä kokenut, että vaatteilla saan piilotettua kehoni ja voin luoda illuusion niin itselleni kuin muillekin siitä, että näytän ihan hyvältä tai että mua kestää katsoa.

Kun aloin tiedostamaan mun sukupuoli-identiteettiä, tiedostin myös kärsiväni kehodysforiasta. Oivalsin sukupuoltani hiljalleen ajan saatossa, ja sain pikkuhiljaa sanoja kuvaamaan itseäni. Sitä kautta aloin pohtimaan asioita, jotka voisi helpottaa mun oloa, kuten uuden nimen ottaminen ja sukupuolenkorjaushoidot. Eniten mulle on dysforiaa aiheuttanut ehdottomasti mun rintakehä, mutta sen lisäksi myös ääni, kehon muoto, karvattomuus ja yleinen olemus.

Vaikka dysforia on kauhea tunne, musta se tuntuu pakokauhulta omassa kehossa, niin se kuitenkin helpotti mun kehosuhdetta jo jonkin verran. Tätä on ehkä vaikea selittää ymmärrettävästi, koska samalla mun olo kehossani oli koko ajan entistä sietämättömämpi. En voinut työntää sitä tunnetta enää sivuun ja jatkaa elämistä sen kanssa esittäen että kaikki on ihan ok, kun tiesin ettei ole ja tiesin, että olisi asioita joilla mun olo voisi helpottua. Samalla mä olin kuitenkin vihdoin saanut nimen ja selityksen mun pahalle ololle. Mä en yhtäkkiä enää inhonnutkaan kaikkea kehossani, oikeastaan mä lakkasin inhoamasta kehoani ja aloin nähdä siinä asioita, jotka jo kuuluivat siihen. Opin arvostamaan esimerkiksi mun pituutta, leveitä hartioita, hymyä ja olemassaolevia ihokarvoja. Samaan aikaan kun mulla oli ihan hirveä olla mun kehossa, niin hirveä ettei sitä voi edes kuvailla sanoin, mä ensimmäistä kertaa ajattelin vilpittömästi, että mun kehossa on myös hyviä asioita ja siihen sopivia kohtia. Kaikki mun huomaamat positiiviset asiat ei edes liittyneet millään tavalla kehon sukupuolitettuihin piirteisiin, mutta mä olin katsonut itseäni jotenkin niin pahan oloni sumentamin silmin, etten ollut kyennyt näkemään edes niitä. Kun vihdoin aistin, että mussa on maskuliinisuutta jo valmiiksi ja se tuntui oikealta, kykenin hahmottamaan, että mussa voisi olla valmiiksi jo jotakin muutakin hyvää ja oikeaa.

Mä oon aina ollut erittäin tarkka siitä minkälaisia vaatteita käytän. Ei siksi, että haluaisin olla (tai olisin) erityisen tyylitietoinen. Mä en ole koskaan ollut kiinnostunut siitä mikä on muotia tai siitä että sopisin pukeutumiseni puolesta joukkoon. Sen sijaan mulla on ollut ihan hirveästi pukeutumissääntöjä itselleni lapsesta lähtien. Noin 11-vuotiaana esimerkiksi päätin, että mä en voi käyttää hihattomia paitoja. En pitänyt käsistäni, ja lisäksi mä tunsin oloni ihan hirveän huonoksi yhtään ihopintaa paljastavissa vaatteissa. En ole käyttänyt hihattomia paitoja ikinä, mutta nyt yhtäkkiä olenkin viihtynyt niissä. Toki vaan kotona, koska korona, mutta nyt on ihan sellainen olo, että mastektomian jälkeen aivan varmasti nautin kesäisin hihattomien paitojen tuomasta helpotuksesta hellepäivinä, ja että miksi ihmeessä mä en ole muka voinut tehdä niin aikaisemmin. Toisaalta viime kesä oli ensimmäinen sitten varhaislapsuuden, kun käytin shortseja.

Jo lapsena mä olen joskus jättäytynyt koulustakin pois siksi, että mun ulkonäkö ei ole ollut sitä mitä toivoisin. Siksi, että koen näyttäväni tyhmältä ja naurettavalta, ja kun yritän pukea päälle ja vaihdan vaatteita kymmenettä kertaa, nousee joku pakokauhumittari niin korkealle, etten mä kykene enää toimimaan. Silloin ovesta ulos astuminen on mahdotonta, ja mun dysforia nyt aikuisiällä on ilmennyt hyvin samanlaisena. Olen koko ikäni keksinyt selviytymiskeinoja esimerkiksi pukeutumisen suhteen, jotta selviytyisin arjesta niin kuin pitääkin. Mun ulkonäkö ei ole ikinä ollut tyylitelty, en ole meikannut tai uhrannut hiustenlaitolle kovinkaan montaa ajatusta, mun tyyli on ollut jollakin mittapuulla hyvin epäsiisti ja homssuinenkin, mutta mä olenkin käyttänyt aikani sen pohtimiseen, miten pääsen edes ovesta ulos ja miten saan sopivalla tavalla piilotettua itsestäni mahdollisimman paljon sekä siihen, miten saan kolme kerrosta vaatetta toimimaan koko koulupäivän.

Kuten oon aiemmin kertonut, on testot tuoneet monenlaisia helpotuksia mun elämään ja muuttaneet mun kehoa paljon. Olen nykyään tosi karvainen, ja muutun koko ajan karvaisemmaksi. Mun ääni on madaltunut huomattavasti ja kehon muoto on myös muuttunut. Parta kasvaa, ja mä näytän kaikin puolin enemmän mieheltä koko ajan. Ja sitä myötä kun nämä muutokset on tehneet tuloaan, on myös mun suhtautuminen omaa kehoani kohtaan muuttunut ihan itsestään. Tai no, osittain ihan itsestään.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota viime kuukausina siihen, minkälaisia vaikutteita otan vastaan. Oon karsinut someseurattavistani tilejä, jotka puhuvat erilaisista kehoista epäkunnioittavasti, syrjivästi tai rumasti, ja oon täyttänyt someani sen sijaan tileillä, jotka puhuvat kehopositiivisuudesta ja kaikenlaisten kehojen arvokkuudesta. Jo tällä valinnalla on ollut ihan valtava vaikutus mun ajatusmaailmaan ja sisäiseen puheeseen. En kuitenkaan usko, että tämä yksin olisi missään nimessä riittänyt, vaan testot on aikaansaaneet kuitenkin sen kaikista suurimman muutoksen myös mun mielessä.

Heti testojen aloittamisesta asti oon iloinnut ihan valtavasti jokaisesta karvasta ja muutoksesta joita oon havainnut. Nyt kun muutoksia on jo paljon, ei niitä niin hirveästi enää päivätasolla huomaa, mutta ilon lisäksi oon alkanut tuntemaan tyytyväisyyttä. Tyytyväisyyttä siitä, että mut vihdoin nähdään oikein ja myös siitä, että olen vihdoin saanut kokea miltä tuntuu, kun keho on oma. Kun ei ole koskaan kokenut sitä miltä tuntuu kun peilistä katsoo takaisin ihan oikealta ja itseltä tuntuva ihminen, on sen kokeminen tässä vaiheessa elämää aivan valtava asia eikä sitä oikein edes voi laittaa sanoiksi.

Oon kerännyt tämän postauksen kuvituskuviksi kuvia, joita oon ottanut viime aikoina, ja joista jokainen on mulle itselleni merkki siitä, että mä olen koko ajan lähempänä määränpäätäni. Oon koko ajan tallettanut prosessiani melko paljon kuviksi, videoiksi ja äänityksiksi, mutta nyt tuntuu että mulla on aina vaan hyvä olo kun otan itsestäni kuvan, ja tekisi mieli julkaista Instagramissa jokainen peiliselfie. En kuitenkaan tee niin (koska en halua täyttää mun seuraajien aikajanoja omilla selfieilläni), mutta sen sijaan saatan usein vahingossakin todeta itselleni että ootpa sä kyllä hyvännäköinen. Mä oon jotenkin puoliksi vahingossa oppinut puhumaan itselleni kauniisti.

Oon joskus kirjoittanut täällä blogissa aiemmin myös mun tanssiharrastuksesta, tai lähinnä kai sen loppumisesta. Harrastin lapsena ja nuorena 13 vuotta balettia sekä siinä sivussa muita tanssilajeja, ja se oli mulle tosi rakas harrastus. Lopetin sen kuitenkin 17-vuotiaana, kun mun ahdistus kävi liian kovaksi. Olin toki ahdistunut muistakin asioista, mutta kehoahdistus oli kuitenkin suurin syy baletin lopettamiselle. Sen jälkeen en ole tanssinut.

Siihen liittyen haluan kertoa teille vielä yhdestä eilen tapahtuneesta asiasta, joka on yksi syy siihen, että innostuin nyt kirjoittamaan tätä postausta. Oon katsellut nyt korona-aikana, kun ihmiset osallistuu kaiken maailman online-ryhmäliikuntatunneille, käy lenkillä ja muuten vaan harrastaa liikuntaa hirveästi. Mä en ole koskaan varsinaisesti rakastanut liikunnan harrastamista, ja vaikka mullakin toki olisi mahdollisuus lähteä vaikkapa lenkille joka päivä, en ole sitä kuitenkaan kyennyt pitkään aikaan tekemään. Eilen huomasin kuitenkin yhden livetanssitunnin alkamisen juuri sopivaan aikaan.

En aikonut osallistua, ajattelin että kunhan katselen vaan. Päädyin kuitenkin tanssimaan, ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan. Se oli kivaa, vaikka toki mä huomasin etten ollut tanssinut ikuisuuteen. Tuli kuitenkin onnistunut olo kun pysyin koreografiassa mukana ja sain liikkua musiikin tahdissa. En muista, että olisin oikeastaan juuri koskaan kyennyt nauttimaan mun kehosta ja sen liikuttamisesta noin paljon. Nuorempana mä kyllä rakastin tanssimista, ja nimenomaan koreografioiden harjoittelu ja tanssiminen oli mun mielestä aina se paras juttu. Silloin mä kuitenkin jatkuvasti mietin miltä mahdan näyttää, mitä muut musta ajattelee ja mun ei oikeastaan koskaan ollut hyvä olla. Nyt mun ei tarvinnut miettiä, mä vaan tanssin, ja se oli huikeaa.

Tunnin päätyttyä mä repesin ihan hallitsemattomaan itkuun. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Luulen, että mun mieli viimeistään nyt löysi jotenkin yhteyden mun kehon kanssa, ja sen takia mun tunnereaktiokin oli niin vahva. En usko, että mun mieli ja keho on aikaisemmin hirveästi olleet yhteydessä, kun oon yrittänyt selvitä eteenpäin vain unohtamalla sen että mulla on keho ja sen, miltä mun olo siinä kehossa tuntuu.

Oon ollut testoilla nyt noin kahdeksan ja puoli kuukautta. Sinä aikana mun elämänlaatu on parantunut niin paljon, etten mä koskaan kuvitellut että se voisi näin paljon parantua. En mä kuvitellut, että elämä voisi olla tällaista, ja että olemassaoleminen olisi näin kokonaisvaltainen kokemus. En tiennyt, että se tuntuisi mun kehossa saakka, ja että se tuntuisi näin oikealta ja hyvältä.

Koen edelleen valtavaa dysforiaa päivittäin, eikä se helpota ennen kuin pääsen mastektomiaan. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mun keho muilta osin tuntuu omalta, ja sitä kaikkea oikeaa on jo niin paljon, että voin nykyään hyvin. Mastektomian jälkeen koittaa vihdoin täydellinen vapaus. En malta odottaa sitä.